Tietoteknisten harppausten, sosiaaliturvan ja yleisen hyvinvoinnin keskellä tuntuu älyttömältä sanoa mistään asiasta, että ennen olisi ollut paremmin. Suurten ikäluokkien kouluvuosista kuitenkin voi, ainakin melkein ja vähän sen mukaan mitä koulua tuli käytyä.

Olkoonkin, että elettiin luokkayhteiskuntaa, missä varakkuus ratkaisi oppikoulun ja kansalaiskoulun kävijät. Olkoonkin, että oli eliittikoulut ja hieman nenänvartta pitkin katsellut valtion oppikoulut. Olkoonkin, että senaikuisissa opetusmetodeissa olisi tämän päivän mittapuun mukaan paljonkin kritisoitavaa. Jokunen asia oli kuitenkin tyystin toisin – eikä niistä vähäisin liene se seikka, että silloin sekä kotona että koulussa kasvattajina ja ihmisen malleina olivat sodan ja puutteen kokeneet aikuiset.

Koulunkäynti ei ollut oikeus. Etenkin oppikoulu oli nimenomaan etuoikeus, jonka vaatiman rahan lukukausimaksuineen ja kirjoineen tiedettiin olevan uhraus ja pois perheen muusta elintasosta. Kouluun ei saanut suhtautua välinpitämättömästi, luokallejääminen olisi ollut ylimääräinen taloudellinen rasite – ja saman luokan tuplaaminen kahdesti olisi merkinnyt potkuja koko opinahjosta. Helpolla ei päästetty, jotta nouseva polvi oppisi kantamaan vastuuta ja suoriutumaan vastoinkäymisistä.

Yhteiskunnan kristillissiveellinen henki vaati vanhempien ihmisten kunnioittamista. Ei olisi tullut mieleenkään haistatella opettajalle – ei edes silloin, kun satunnainen ilmestyskirjan peto korvasi puuttuvaa auktoriteettiaan valtansa väärinkäytöllä.  Opettajien sinuttelu oli ajatuksena käsittämätön, mutta lukion alkaessa oppilaiden aikuistumista alleviivattiin sillä, että opettajatkin aloittivat teitittelyn.

Kukaan ei valittanut opetusryhmien koosta, kun kansakoulua käytiin kahdessa vuorossa, ja oppikoulun viidennellä luokassa melskasi 42 finninaamaa. Kukaan ei puhunut sen enempää pakkoruotsista kuin muistakaan pakkoaineista, ja vaikka jokainen opettaja silloin kuten varmaan nytkin piti omaa ainettaan maailman tärkeimpänä, oppilaiden priorisoinneille riitti ymmärrystä.

Koulukirjoja kierrätettiin sisarukselta toiselle ja vuodesta toiseen, kun niistä ei joka vuosi uusia painoksia otettu. Miksi olisi pitänytkään, kun fysiikan lait eivät juuri ole muuttuneet sen enempää kuin Marathonin taistelu tai Pythagoraan lausekekaan. Kotitehtäville oli ruutuvihkonsa eikä tehtäväkirjansa, suttupaperia sai tarvittaessa vaikka kaupan käärepaperista. Luokkahuone oli köksää, käsitöitä, musiikkia, kemiaa ja fysiikkaa lukuunottamatta sama koko lukuvuoden – ei tarvinnut seisoskella lukittujen ovien takana opettajaa odottamassa eikä kiertää tunnista toiseen salista toiseen.

Noina oppivuosina mieleeni ei koskaan juolahtanut, että yleissivistystä nuppiini takovien maistereiden työnantaja ja palkanmaksaja olin välillisesti minä itse eikä mikään kasvoton kunnan byrokraatti. Ehkäpä opettajat sen tiedostivat, koskapa ainakin näin vuosikymmenten kuluttua  mieleen nousee tunne molemminpuolisesta arvostamisesta. Ei mollattu ääliöksi, vaikka saksan kirjoitukseni olisi hieman pehmeämmällä paperilla kelvannut maisterin kesämökin ulkohuussiin. Ja kun lause "slottsfrun antecknade noga de gånger hon tvättade sig" oli tulkittu muotoon "linnanrouva  piiloutui tarkoin niinä kertoina, kun hänen piti peseytyä", maisterin ilakointi oli sydämellisen hyväntahtoista eikä ilkeää.

Paljon opin mutta hyvin muistan myös sen, mitä en kyennyt omaksumaan. Fysiikan ymmärtämykseni loppui silloin, kun eboniittitankoa ei enää hinkattu kissannahalla. Kemiasta valenssin käsite ei ole koskaan auennut. Ja 12 vuoden aikana eteen tulleet kolmet lapaset eivät ole valmistuneet vieläkäään.