Maija – jota Narunjatke pruukaa kutsua kakkosen koiraksi ja jälkipalveluskaniksi – on nyt myös käynyt näytelmissä, muta eipä saanut lättyä (tai olisi saanut, jos olisi rahalla maksanut jonkin pinkin pienen hömpän) eikä pyttyä. Eikä se paininut kenenkään kanssa, murisi vain junassa joillekin noutajille, jotka pyrkivät jaolle, kun Narunjatke kanapekonikolmioleipää söi.
Minähän en ollut läsnä, minulle on vain kerrottu. Kaikki informaatio kaikenlaisia kiertoteitä, koska minuthan roudattiin jo perjantai-iltana hoitoon isoeno-Nuutin luokse.
Maijan mäyräkoiraimitaation puolustukseksi pitää kai sanoa, että se ei skabannut vauvaluokassa vaan työväenluokassa, jossa se oli ihan suvereeni kun oli ainoa. Mutta sitten se joutui kisaamaan parhaan likan tittelistä kolmen muun koiran kanssa, ja sai lättyyn. Hävisi paremmilleen.
Narunjatke oli tyytyväinen lopputulokseen, mutta sitä ei lasketa, kun se on aina tyytyväinen, ja jos ei ole, niin keksii hyvät selitykset. Maijakin oli kuulemma kisaamassa vain tarkistuksen vuoksi, ja sai laiskanläksyä. Ei saa kuulemma laiduntaa karkkia käytäviltä, eikä saa jäljestää kehässä. Joutuu siis treenaan.
Kun toi jäljestäminen nyt tuli puheeksi, niin kerrottakoon, että olen parina iltana jäljestänyt Nuutin kanssa jäniksen jälkiä. Nurkilla pyörii noita ristihuulia ja ne on sillee ällöjä, että tietävät meidän koirien olevan narussa ja jäävät välillä oikein ilkkumaan. Nuutti nuuhkii niiden jälkiä maasta, mutta minäpäs olenkin ovelampi ja paikallistan pupuja ilmasta – vaikka sitten pitäisi kävellä kahdella jalalla. Pakkohan se on, kun olen varreltani vähäinen.
Jälkipalvelus-Maija sanoo, että ilmasta vainuaminen ei välttämättä ole kauhean fiksua ja on asiasta muka jotain tietävinään. Ei selitä tarkemmin, sanoo vain, että "ootahan, jäbä, kun joudut oikeaan metsään". No, Varamamma sanoo, että mä olen fiksu, ja se saa toistaiseksi riittää.
yst.terv.
(S)epeli, vainuäijä
sunnuntai, 16. maaliskuu 2008
Kommentit