Jutut on kuulkaa aika vähissä, kun olen joutunut olemaan viikkotolkulla Nuutti-enon kaverina. Tytöt alkoivat tuoksua hyvälle, ja sehän tiesi minun ja muonapurkin matkaa Varamamman ja ViiksettömänMiehen huusholliin. Täällä sitä nyt sitten on oltu maaliskuun viimeisestä viikosta lähtien.
Pitkään aikaan ei Narunjatketta näkynyt mailla eikä halmeilla, mutta sitten tuli koko tätikööri Nuuttilaan talonvahdiksi. Kaikki kolme tuoksuivat niin mahdottoman hyvälle, mutta eristyksiinhän ne kyörättiin, eikä me saatu Nuutin kanssa edes ovenraosta haistella. Isomummu-Nuudeli katosi yhtenä aamuna Narunjatkeen kanssa jonnekin, eikä sitten tullut enää takaisin. Narunjatke oli koko päivän aika kummallinen. Meitä poikia halaili paljon, ja me nuoltiin märkiä poskia.
Kun talonvahtiviikko loppui, niin seurasin tarkkaan, pakataanko mun muonapurkki ja pääsenkö kotiin. Njet. Maija ja Mutsi lähtivät perät keikkuen ja veivät tuoksut mennessään. Narunjatke on kyllä sen jälkeen käynyt halailemassa ja suihkussa, kun meillä kotona ei kuulemma ole vettä. Minä joudun olemaan evakossa siksi, kun kämpässä ramppaa remppamiehiä, joita en saa vahtia ja komennella.
Pari päivää sitten Narunjatke tuli taas pesulle ja toi Maijan ja Mutsin tullessaan. Eivät tuoksuneet, mutta pitihän meidän poikien esittää miesmäisiä juttuja. Yleensä siitä on seurannut, että likat joutuvat oven taakse arestiin, mutta tällä kertaa sinne suljettiinkin meidät pojat. Eikä kotiinpääsystä puhettakaan, piti vaan katsella, kun likat lähtivät nokka ja häntä pystyssä.
Ei auta, vaikka esitän vuoroin pingviiniä, vuoroin murmelia. Kotiin ei ole menemistä ennen kuin tulee joku ihme Juhannus. En tiedä, onko se ruokaa vai koiranpentu, mutta selviäähän tuo sitten aikanaan.
Putkia on nyt pesässäni rempattu osapuilleen kuukausi. Kunhan kylppäriin saadaan tänään pystyyn yksi seinän pätkä ja seiniin vesieristeet, hankalimmasta on selvitty. Laattaa seiniin ja lattiaan, uudet kalusteet paikalleen, ja se on siinä.
Tähänastisen kokemuksen perusteella jätän kaikki kuulemani kauhujutut putkirempoista täysin omaan arvoonsa.
- Meteli? Ensimmäisen murjomisviikon olin asunnosta pois. Sen jälkeen on piikattu ja porattu niin satunnaisesti, että kuulosuojaimia ei ole tarvittu kertaakaan.
- Pöly? Olohuoneeni alkoviin on survottu tavaraa rempan alta pois. Kasan kruununa on eteisen lamppu, jota peittävää 12 vuoden pölykerrosta en ole pyyhkinyt pois, jotta olisi vertailukohta. Remppapöly on tappiolla monta senttiä. Remppa-alueen eristävä vetoketjullinen muoviseinä tekee tehtävänsä hyvin, ja sottaisempien hommien vanavedessä tulee rakennussiivooja pölynimureineen.
- Remppamiestä tupa jatkuvasti täynnä? Eipä ole. Päivän aikana tulee ukko tai kaksi, tekee tarkan toimintajärjestyksen mukaisen hommansa ja poistuu. Kolmen kieppeillä iltapäivällä käydään tarkistamassa tilanne ja suljetaan ulko-ovi. Päivä pulkassa, jatkuu huomenna klo 7.00.
- Ei ole vettä eikä viemäriä. Epämukavaa se on mutta ei ylitsepääsemättömän hankalaa. Kannellinen ämpäri ja 20 litran vesitankki hoitavat vessan ja vesipostin hommat. Kellarista löytyy suihku, sauna ja vessa. Montako vuosikymmentä siitä onkaan, kun kaupungeissakin oli asuintaloilla huussi pihalla? Kaasulieteni olisi käytettävissä eli kokkaaminen olisi mahdollista, mutta korttelikapakka tarjoaa kohtuuhintaisen lounaan, ja lopusta selviää mikroaaltouunilla ja vedenkeittimellä.
- Aikataulut eivät pidä, homma venyy ja vanuu? Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Taloyhtiö käytti pari vuotta rempan suunnitteluun ja pääurakoitsijan valintaan. Lisäksi lienee ollut onni matkassa. Aikataulut ovat pitäneet tarkalleen, ja työn jälki on hyvää - ainakaan isompia valituksia ei ole korviini tullut. Naapuriportaassa rempan aikana asuneet saivat huomata, että epämukavuuden sietämisestä oli hyötyäkin: vesi liitettiin 10-14 päivää aikataulutusta edellä eli nopeammin kuin asumattomissa kämpissä. Sen perusteella ennustan, ettei minunkaan tarvitse odottaa juhannusviikolle asti.
Eikö siis mitään harmia? Ikivanha hissi on ollut kovilla, joten välillä ei 8. kerroksen asukas ole päässyt koirien kanssa liikkumaan. Miehekäs tapa sulkea ulko-ovia paiskomalla on vahingoittanut lukkoa niin, että ulos en kämpästä pääse, ellei lukko ole tietyssä asennossa. Siinä kaikki.
Plussapuolelle lasken sen, että pitkään harkitsemastani pesukoneiden uusimisesta tuli todellisuutta. Keittiössä olen saanut kuurattua paikat, joihin normaalioloissa en pääsisi käsiksi. Yleisfilosofisesti olen tullut tajunneeksi, miten vähillä kapineilla arki itse asiassa sujuisi, joten rempan jälkeenkin taitaa turhan tavaran poistaminen jatkua.
Runsaan viikon kuluttua putkiremppamiehet työntyvät ovestani sisään ja aloittavat kahden kuukauden urakkansa. Sen alta on siis peräydyttävä peräkammariin, mutta peräkammarista pitää peräytyttää pois tavaraa.
Jota on liikaa, todellakin aivan liikaa. Sen äärellä seniorikansalainen, joka ei osaa päättää enkä toimia.
Mistä aloittaa? Heittääkö ensin pois tavaraa vai pakatako ensin ja heittää pois sitä, mikä ei pakkauksiin mahdu? Vai pakatako sumeilematta kaikki ja heittää pois sitten aikanaan pakkausten purkuvaiheessa?
Jahkailujen jälkeen täytin urheasti parikin jätesäkkiä IT-ajan muinaismuistoilla. Unholaan lähti lerppua ja korppua ynnä niiden säilytyslaatikkoja. Seuraava vaihe eli kymmenien videokasettien hävittäminen oli jo sitten tuskallisempi siitäkin huolimatta, ettei huushollissa ole enää toimivaa VHS:ää. Raaka poistaminen vaihtui päättämättömyyteen ja kahteen pinoon hävitettäviä ja säilytettäviä.
Muutaman vienon tuskanparahduksen jälkeen ratsuväki pyyhälsi apuun. Jälkikasvu toi mukanaan rationaalisen järkensä ja uhkakuvansa sotkuisesta pesänselvityksestä sitten joskus, ja pakkaaminen eteni yhden hyllykön tyhjentymiseen.
Kunnes vastaan tuli videopino, josta Jälkikasvu bongasi lapsuutensa suosikkeja, sekä valokuvanippu, joka piti ehdottomasti selata.
Niinpä päätimme jatkaa urakkaa pääsiäisen jälkeen ja menimme Hesburgeriin.
Teeveenörttinä minun on aika ajoin ollut vaikea ymmärtää lajitovereitani, jotka eivät lainkaan halua maksukanavia, koskapa vapaiden kanavien määräkin on heille peräti liiallinen.
Kunnes sitten:
Telkkujärjestelmäni laitepäivityksen yhteydessä sain katsella kaiken maailman kanavia kaksi viikkoa. Kanavia joka lähtöön kuten niitä myyntimiesten järjettömästi tuputtamia urheilu- ja leffakanavia. Puolen tusinaa ylimääräistä dokumenttikanavaa. Saman verran lastenkanavia. Lukematon määrä sellaisia ulkomaan ihmetyksiä, joita en edes vilkaissut.
Ähky tuli. Niinpä olin kiitollinen, kun kaksiviikkoiskausi päättyi ja sain palata normaaliin maksukanavapäiväjärjestykseeni. Siihen kuuluvat kahdeksan Ruotsin kanavaa plus kaksi niistä myös HD:nä sekä neljä BBC:n tuuttia.
Useampaa kanavaa en yksinkertaisesti jaksa tai ehdi kuikuilla. Noidenkin seuraaminen tarkoittaa, että muutamalle suomalaiselle marginaalikanavalle eksyn lähinnä sattumalta. Enkä viivy kauan.
Ei jaksa, ei ehdi. Olen siis joko liian vanha tai liian toimelias.
Koska asiat ovat aina hyvin niin kuin ne ovat, kotikerrostaloani myllertävässä putkiremontissa on puolensa.
Joutilaan luokan seniorikansalaisena herätyskellon käyttö ehti liki pitäen unohtua. Nukkua sai häiriöittä, kunnes kylmä koirankirsu korvassa ilmoitti, että piss-nes-pisstäytyminen olisi nyt paikallaan. Kirsun ovat nyt korvanneet eriääniset porat, jotka jokseenkin säännöllisesti aloittavat päivätyönsä aamusella puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä.
Melutasoon ehti vähin erin tottua, kun remppa eteni naapuriportaassa. Vuoden alusta myös meidän portaamme hissi ja käytävät on vuorattu pahvilla, ja melu on tuplaantunut. Äänien aiheuttama ärtymystaso on kuitenkin tasaisen alhainen, sillä ammattilaisten tapa hoitaa poraamisensa on miljoona kertaa vähemmän kiukuttavaa kuin amatööriremppaajien iskuporapelleilyt arki-iltaisin.
Pärinä ja kilkutus katkeavat yhdentoista pintaan lounastauon ajaksi. Kahvitauonkin pitävät jossakin kohtaa alkuiltapäivää, ja työn äänet hiljenevät neljään mennessä. Seniorikansalainen erottaa nyt myös arjen ja viikonlopun melun ja meluttomuuden mukaan. Struktuuria sekin.
Peltor-kuulosuojaimiani olen joutunut toistaiseksi käyttämään vain kerran. Sen sijaan kuulokkeisiin johdettu radion/television äänimaisema on riittänyt sulkemaan pahimat pärinät pois.
Toistaiseksi. Minun osaltani pahin on kuitenkin vielä edessä. Kohta joudun siirtämään elämäni peräkammarin puolelle ja lämpimän kevään toivossa parvekkeelle ynnä ratkomaan veden ja vesiklosetin puutetta, kun mylläys lopulta yltää ensin olohuone-keittiöni seinän taakse ja lopulta huhtikuussa minunkin pesääni.
Pakoon en lähde. Jos naapuriportaan kasikymppinen pariskunta kykeni elämään rempan keskellä, niin täytyy sen minultakin onnistua.
Juhannukseksi on luvattu valmista. Kuluneiden kuukausien aikana urakoitsija on osoittanut pysyvänsä aikataulussa ja tekevänsä ensiluokkaista työtä. Tekstiviestein ja sähköpostein hoidettu tiedotus täydennettynä hissin oveen teipatuilla nooteilla kielivät erinomaisesta viestintäkyvystä. Kauhujutut putkiremonteista eivät ainakaan näillä näkymin toteudu tässä kiinteistössä.
Tässä talossa on keksitty, että nyt on aika kolistella, paukutella ja porata. Pihamaa on täynnä kontteja ja roskalavoja, ja ihan vieraita miehiä lappaa edestakaisin. Syksyllä metelöivät enimmäkseen talon toisessa päässä, mutta mökä on nyt alkanut lähentyä.
Yhtenä päivänä tulivat ja alkoivat porata meidän ulko-oven seinää. Mutsi tiesi heti mistä on kyse, kun on siellä Pohojanmaalla synnyttänyt ja hoitanut pentuja pariinkin otteeseen samanlaisessa metelissä. "Rrrrrrrremontti", se sanoi ja kaivautui Narunjatkeen sänkyyn peittojen alle. "Aha", sanoivat Isomummu-Nuudeli ja Isotäti-Maija ja jatkoivat uniaan sohvalla viiksenkään värähtämättä. Narunjatke laittoi kupit korville niin, että näytti ihan Mikki Hiireltä, ja alkoi tuijottaa sitä laatikkoa, jossa välillä on koiria ja sitten sellaisia ääniä niin kuin meidän ovikelloa soitettaisiin.
Sen verran Mutsi täsmensi, että "putkirrrrrrremontti". Heti menin kammarin puolelle katsomaan, että meidän treeniputki on kondiksessa. Nyt sitten vahdin, etteivät remppamiehet tee sille mitään ennen kuin Mutsi on saanut putkitutkintonsa hoidettua.
Sen lisäksi, että meidän pihamaa on yhtä konttia ja lavaa, niin naapurin metsikkö on kadonnut ja siinä on vain kuoppa, ja jalkakäytävä on poissa. Sitten tulivat kummallisella koneella ja kaivoivat auki jalkakäytävän toiseenkin suuntaan.
Ei se mitään, kun meidän postikonttori on kadun toisella puolella. Tai oli, kunnes tätä valkoista töhkää alkoi tulla. Nyt ollaan melkein motissa, kun siivollista vessapaikkaa ei ole oikein missään. Yhtenä iltana Narunjatke yritti lapioida meille käymälän, jossa mössöä ei olisi leukaan saakka. Kaupunkilainen kun on, niin eihän sillä ole kunnon lapiota, rikkalapio vain.
Ja seuraavana aamuna lunta oli tullut toinen mokoma lisää, joten hukkaan meni sekin lapiointi. Kun katu on niin sekaisin kun on, ei tänne mikään aurausautokaan ole eksynyt. Vaikka ei sellaisista meille paljon iloa ole - useimmiten ne lykkäävät töhkän juuri sinne, missä meillä hetken on ollut tuotantopaikka.
Niin paljon ei tätä kiusaa kuitenkaan tule, etteikö Narunjatke jotakin kärryä pakkaisi ja kuskaisi meitä näytelmiin. Ei vaikka tuossa sotkussa ei minkään kärryn pyörät pyöri. Eilenkin aamukuuden kieppeissä piti Mutsin ja minun kahlata junalle ja pääteasemallakin oli lunta polviin asti. Siis meidän polviin, Narunjatkeella nilkkoihin.
Vähän minä ihmettelin, miksi meidän nyt enää pitää mitään näytellä, kun titteleitä kerran on yhtä paljon kuin lunta. Mutta ainahan Narunjatkeella jokin syy on: nyt oli kyse semmoisesta kopeloijahipelöijästä, jolta ei niinkään haettu lättyjä ja pyttyjä vaan ennemminkin tuoteselostetta.
Aha. Mutsi täyttää keskiviikkona 7 ja minä olen melkein 4 ja puoli vuotta. Jos Narunjatke ei tähän päivään mennessä ole snaijannut, miten priimaporukkaa me ollaan, niin vika ei kyllä ole meissä.
Hulluja nuo kaksijalkaiset.
Terv.
(S)epeli, kahlaaja
Myöhempi edit:
Posti toi Narunjatkeelle ilmoituksen, että 2.2.2012 minulle on vahvistettu kansainvälisen muotovalion (C.I.B) titteli. Riittäisiköhän tuoteselosteeksi.
Otsikko sisältää yhden isältäni saaman viisausperinnön. Vuosien ja vuosikymmenten saatossa sanoma on osoittautunut paikkansapitäväksi mitä suurimmassa määrin. Silloinkin kun kaikki on näyttänyt synkkääkin synkemmältä.
Edellisestä kirjoituksestani lienee ollut pääteltävissä, että "asia ei jää tähän", "perästä kuuluu" ynnä muita tuttuja sanontoja. Mitään ei olisi kuitenkaan tapahtunut, ellei putkirempan liitännäinen eli kaukolämpöputken uusiminen olisi tuonut kotikadulle hervotonta kaivinkonetta.
Montakaan rouhaisua katuun ei tarvittu täysosuman saamiseksi. Puhelinlinja poikki. 80 asunnon kiineistössä asuvilta ikäihmisiltä katkesivat sitä myöten elintärkeät lankapuhelinyhteydet, minulta netti. Kaivinkonefirma teki puhelinfirmalle vikailmoituksen, putkiremppafirma säesti, kiinteistön isännöitsijä yhtyi kuoroon ja lukemattomat mummut ja papat ottivat yhteyttä lastensa ja lastenlastensa kännykkäavusteisesti operaattoriin.
Tuliko korjausväki piipaa paikalle? No ei. Korjausmääräys oli kuulemma mennyt alihankkijalle, joka ei kuitenkaan kyennyt kertomaan aikataulua. "Viasta riippuen perjantaina kuitenkin", oli yksi viesteistä. Sitä tietoa, minkä viikon perjantaista mahtaisi olla kyse, ei operaattorilta herunut.
Omat nettiasiani kävin toimittamassa Jälkikasvun luona, josta läppärini sai evakkoasunnon. Annoin mielessäni operaattorille aikaa kolme vuorokauttaa: jos korjausväkeä ei näkyisi perjantaina 13. päivä alkuiltapäivään mennessä, tekisin jotakin radikaalia.
Jup. Nostin ahterini sohvalta, matkailin metrolla pääkaupungin keskustaan ja marssin kaapeliteeveeoperaattorini pakeille. Asiointi tuotti kainalooni 40 megan kaapelimodeemin. Puoleksi vuodeksi tarjoushintaan ja ilman määräaikaisuuksia, modeemivuokria ja avausmaksuja.
Energiapurskahdusta hyväksi käyttäen marssin myös puhelinoperaattorin asiakasshoppiin latelemaan pari sarkastista huomautusta paukkulangan korjaamattomuudesta ja selvittämään, voinko kiukustani huolimatta säilyttää sähköpostini ja kotisivuni juuri tällä operaattorilla, jos droppaan diilistä pois nettiyhteyden. Joka siis ei ole toiminut kunnolla moneen kuukauteen.
Erittäin tyydyttävät vastaukset saatuani palasin omia jälkiäni kotiin asennushommiin. Piuhaa kiinni sinne sun tänne ja virtaa peliin. Lupaavia vilkutuksia uutukaisen kaapelimodeemin lampuissa ja muutamassa minuutissa toimi pätkimättä ja katkeilematta kaikki mahdollinen. Vauhdikkaasti.
Koska olen syntymälaiska ja ylpeä siitä, en ehkä olisi tehnyt marisemisen lisäksi mitään konkreettista ilman kaivinkoneen katastrofaalista täysosumaa. Asiat siis ovat aina hyvin niin kuin ne ovat. M.O.T.
Kuluttajaviskaalit ovat viime aikoina kivasti kyykyttäneet matkapuhelin- ja laajakaistaoperaattoreita. Viimeisin vaatimus oli jotakin sen suuntaista, että laajakaistoista pitää markkinoinnissa kertoa, mikä nopeus on faktisesti - eikä eroa ilmoitettuun ja toteutuvaan saa olla 40 prosenttai enempää. Eli jos teen sopimuksen 24 megan laajakaistasta, vauhtia ei saa olla vähempää kuin 14 megaa ja risat.
Seuraavaksi sanotut viskaalit saisivat vaatia, että sekä laajakaistaa alun perin asennettaessa että sen toimivuutta myöhemmin tarpeen vaatiessa tarkistettaessa kustannus tällaisesta laaduntarkkailusta kuuluu operaattorille siitä riippumatta, onko vika ulko- vai sisäverkossa. Korjaaminen on sitten asia erikseen.
Juuri kun telkkarioperaattorin kusetuksesta pääsin irtautumaan, vastaan iski puhelinoperaattori. IPTV-asiakkuuteni paljasti, että 24 megan laajakaistani heittelehtii huomattavan paljon enemmän kuin viskaalien säätämä 40 prosenttia - alle yhden megan tai kokonaan poikki.
Ja ei kun puhelimitse yhteyttä operaattoriin, mikä oli virhe numero 1. Ensimmäiseen asiakaspalvelijaan tuli toki yhteys aika äkkiä, mutta kun virkailijan analyysi oli, että vikaa on, puhelu yhdistettiin eteenpäin enempi ymmärtäville. 52 minuuttia kuuntelin roskamusaa, kunnes lopulta panin linjan poikki ja siirryin sähköpostitse valittamaan.
Valitusvirteeni tuli varmaankin puolen tusinaa vastausta ns. teknisen tuen eri henkilöiltä. Kaikille yhteistä oli se, ettei vika varmaankaan ollut operaattorissa vaan modeemissani (vaativat testaamaan toisella modeemilla - niitähän ihmisillä tietenkin on nurkissaan pilvin pimein) tai IPTV-boksissa (läppäri pätki silloinkin, kun boksi oli suljettuna). Joukossa oli tietysti myös pari hyvää-päivää-kirvesvartta-vastausta tyyliin "modeemi on linjalla".
Linja-arvokuvaaja (jisses, mikä sana) kertoi operaattorin väelle, että tavara on aina liikkunut vähintään 15 megan vauhdilla. Pääsin lukemaan tuon tiedon sähköpostistani 0,86 megan nopeudella. Jossakin vaiheessa "linja resetoitiin etänä", ja jonkinlaisen toimivuuden autuutta kesti osapuilleen viikon.
Joku useista vastaajista muisti muistuttaa, että jos asentaja lähtee hommiin, lysti on ilmaista vain siinä tapauksessa, että vika on operaattorin verkossa. Jos taas asentaja havaitsee, että sisäverkko mättää, asiakas maksaa vianrajauksen viulut - kustannuksen määrää ei kuitenkaan kerrottu eikä operaattorin nettisivuiksi kutsutusta sekamelskasta tahdo tietoa löytyä. Nettipalvelussa voi toki asentajan käynnin perua, mutta millä ihmeellä perut, kun linjan pätkimisen vuoksi ei nettiin pääse tai yhteys katkeaa kesken asioinnin.
Kun olin valittanut kolme viikkoa, tapahtui virhe numero 2: tekninen tuki lähetti Herra Korjausherran talojakamoon. Soitti sieltä Herra kännykällään, että 16 megaa tulla hurisee. Kahdeksan kerrosta ylempänä tuosta vauhdista oli kadonnut kolme megaa. Herra Korjausherran näkemys oli, että kun on vanha talo ja vielä putkiremppaakin tehdään, niin kaikkea voi käydä. Oli siis saanut vian rajattua talon sisäpuolelle, mutta ei esimerkiksi kysynyt, että tarkistettaisiinko puhelinpistokkeet. Ei asuntoon saakka tullut, kun kerran sai työnantajansa vapautetuksi viallisuudesta.
Muutamaa minuuttia Herra Korjausherran poistumisen jälkeen tuli operaattorin tekstiviesti, että "Ilmoittamanne häiriö -- ADSL on korjattu". Ja tänään tuli sitten lasku Herra Korjausherran visiitistä: enemmän kuin kahden kuukauden liittymämaksut. Vähän sama tilanne kuin jos menisin vaikkapa johonkin virastoon valittamaan siitä, että maailmassa on virhe, maksaisin hurjan käsittelymaksun ja saisin vastineeksi tiedon, ettei juttu sille virastolle kuulu.
Linja muuten pätkii edelleen.
Olisin välttynyt koko pelleilyltä, jos olisin tiennyt, että ADSL-modeemissani on sisäänrakennettuna linjan diagnosointi. Ihan ilmaiseksi modeemin edustaja antoi toimintaohjeet ja analysoi datavirrasta tulokseksi sen, että linja on viallinen. Vaan kun olen vain seminörtti, niin en tiennyt. Normikansalaisella ei ole oikein muita mahdollisuuksia kuin pelata upporikasta ja rutiköyhää joutuessaan kutsumaan vian paikallistajaksi Herra Korjausherran.
Nyt on taloyhtiön asia hoitaa homma kuntoon - nimenomaan nyt siitäkin huolimatta, että putkiremontin yhteydessä linjat modernisoidaan kaiken maailman kuiduilla ja kaapeleilla.
Suhtaudun jokseenkin neutraalisti siihen, että koiraa kohdellaan lellitellen vauvan korvikkeena. Rajan neutraaliudelleni vedän kuitenkin siihen, jos vauvasta kasvaa kurin puutteessa täysi huligaani.
Suhtaudun jokseenkin alistuneesti siihen sekamelskaan, että pykälissä koira on milloin esine, milloin suojeltava eläin. Odotan kärsivällisesti, että lainsäätäjät tulevat tolkkuihinsa.
Mutta silloin vimmastun, kun koirasta tehdään väline. Pennuntekoväline. Koirapolitikoinnin väline. Oman egon korostusväline.
Koirapolitiikalla ja -politikoinnilla on milloin minkäkinlaisia tavoitteita. Niihin en sinänsä ota kantaa vaan keskustelussa käytettyihin argumentteihin, joissa koira on vain väline.
Tässä taannoin kerättiin noin 4000 nimeä adressiin Kennelliiton jalostusstrategiaa vastaan. Tai ei itse strategiaa vaan sen toteuttamiseksi kaavailtuja toimenpiteitä vastaan. Adressissa oltiin mm. pöyristyneitä siitä, miten suomalaiset terveysvaatimukset estävät kymppitonnilla ulkomailta tuodun koiran jalostuskäytön. Olisi kuulemma aivan kamalaa, jos terveydelliseltä perimältään kyseenalainen koira ei saisi lapsia laittaa.
Samasta sylttytehtaasta on nyt lähdetty mesoamaan koirakaupan sopimusehdoista. Mikä on kohtuullista ostajan kannalta, onkin nyt kohtuutonta myyjän eli koirankasvattajan kannalta. Keskiössä on koiran sijoittaminen eli koiran omistusoikeuden siirtyminen haltijalleen vasta sitten, kun se on tuottanut kasvattajalleen yhden pentueen. Yksi pentue on Kennelliiton näkemys kohtuullisuudesta, mikä sylttytehtaan mielestä on kohtuutonta.
En ota kantaa itse asiaan, mutta tällainen argumentti saa minut etsimään kättä pitempää:
"Sanotaanpa, että ulkomailta tuodaan kolmevuotias narttu, jolla on tällä mantereella paljon annettavaa jalostuksellisesti. Pelkkään tuontiin hurahtaa kevyesti neljä, viisikin tuhatta euroa. Lisää euroja sekä rutkasti aikaa kuluu myös täkäläisiin terveystutkimuksiin ja näyttelytuloksiin, jotka tulevalle emäkoiralle halutaan hankkia. Käsi sydämelle kasvattajakollegat: kuka on valmis luopumaan nartun jalostusoikeudesta yhden pentueen jälkeen tai heti sen täytettyä neljä vuotta?"
Koira, elävä olento, on tuossa kappaleessa tyystin unohtunut. Sen sijaan on vain hirveästi rahaa, aikaa ja jalostusoikeutta.
Ei tarvitse ihmetellä, miksi rotukoirien kasvatukseen suhtaudutaan kriittisesti ja pitkin nenänvartta mulkoillen.
Koirakvartetin oli aika saada uusi ja suurempi vesikippo. Löytyi tarkoitukseen sopiva teräksinen, pohjassa liukueste ja kaikki.
Ja siellä juomapuolen pohjalla korea pyöreä tuotenimilappu. Koko pohjan laajuudelta. Liimattu, tietenkin.
Ei, ei liimattu. Liisteröity, sementoitu, ilmeisesti irroittamattomaksi tarkoitettu.
Puolentoista vuorokauden liotuksen, öljyämisen, jäädyttämisen, höyryttämisen, riipimisen, raapimisen ja kiroilun jälkeen irtosi kaikki se, mikä oli paperia. Mutta se sementtiliisteri, se jäi. Kaikkinaiset yritykset raapia sitä pois johtavat vain siihen, että tökötti siirtyy pohjassa uuteen paikkaan.
Voisiko jokin kuluttaja- tai muu viskaali antaa määräyksen, että astioiden käyttöpuolelle ei sakon ja myynnistä vetämisen uhalla saa kiinnittää mitään etikettejä eikä muitakaan lippusia?
Vaikka elämäni silmukat ovat enempi nurin kuin oikein, tämä ei ole neuleblogi. Sen sijaan tarjolla voi olla satunnaista ajattelua ja yleistä hanttiinpanoa. Perversio sekin.
