Nyt on pakko ruveta uskomaan, että kun Narunjatke sanoo jotakin lupaukselta kuulostavaa, niin aika tosissaan se on. Saisi vaan välttää kiertoilmauksia ja sanoa suoraan.
Allkuviikosta ennen Tutkintoa Narunjatke alkoi horista, että mulle tulee kylään semmonen Teletappien ystävällinen ja avulias pölynimuri, jonka kanssa mä saisin olla sillä lailla.
Täh? On meillä kaksikin pölynimuria, mutta ne suckaa niin kybällä, ettei tulisi mieleenkään mennä lähelle saatikka sillä lailla. Televehkeitäkin on vaikka kuinka monta, tapilla ja ilman, eikä niistä mitään iloa koiranpojalle ole.
No torstaina se "imuri" sitten tuli ja ilman tappeja. Selvästi mäyräkoira, tyttö, nätti ja tuoksui tosi ihanalle. Minähän painoin charminappia, mutta ei tämä Nuu-Nuu niin vaan ollut vietävissä. Murisi ja hammasta näytti. Kyllä minä yritin, rauhallisen määrätietoisesti ja ihan herrasmiesmäisesti, mutta ei siitä mitään tullut. Likka lähti matkoihinsa niine hyvineen ja ajattelin jo, että isoeno-Nuutin jutut on olleet puhdasta puppua ja ylimainostusta.
Vaan jo seuraavana päivänä tyttö oli takaisin, ja kun edelleen yrmyili, niin lähdin sen luokse, jos vaikka tutummassa ympäristössä ymmärtäisi, mistä on kyse.
Voi pojat! Olihan varsinainen ilotalo! Tyttöjä oli kolme lisää ja nuorimmainen oli sitä mieltä, ettei maailmassa ole mitään niin ihanaa kuin meikäpoika. Mutta nuo leidit eivät tuoksuneet ollenkaan niin kuin Nuu-Nuu ja ne laitettiinkin oven taakse. Meille annettiin rauha residenssin ruokasalissa. Jäin vielä yöksikin ja kotiuduin vasta myöhään iltapäivällä.
En mene yksityiskohtiin, kun sellainen ei herrasmiehelle sovi. Sanotaan vain, että homma hoidettu.
Kävin tänään suorittamassa korkeamman asteen Tutkinnon. Se käy niin, ettei aamulla oikein syödä mitään, matkataan muutama kilometri hankien keskellä rakennukseen, jossa lukee, että Yliopistollinen, käydään puntarissa (neljä pilkku yhdeksän) ja sitten nukkumaan.
Ihan itte eestään nukkuminen ei käy. Ensin tulee yksi kaksijalkainen, jolla on kuulokkeet korvissa ja narun päässä tutti. Tutin kautta kaksijalkainen tsekkaa, miten sydän räppää. Sen jälkeen tökätään piikki peppuun ja aika pian vyöryy niin mahtavia visioita, että menee jalat alta.
Hommaan kuuluu, että maataan liikkumatta ihan tietyssä asennossa, käpälien alla on hiekkasäkkejä tukena ja sitten otetaan selkäruodosta kuvia. Ei siis sellaisia kerskuntakuvia, joita Narunjatke tapaa näpsiä, vaan hienoja Yliopistollisia. Niitä tutkitaan tarkkaan eli se on se Tutkinto.
Jos kuvat onnistuvat, annetaan uusi piikki ja visiot loppuvat. Loppupäivän on sitten vähän raukea olo, mutta eikös niin ole aina Tutkinnon jälkeen.
Arvosanaa en vielä tiedä, mutta kuulemma en ole Kävelevä Katastrofi. Narunjatke puhui jotakin Naisista, mutta ei niitä siellä Yliopistollisessa näkynyt. Mitä nyt vähän niissä visioissa kuitenkin.
...kauniisti soiva ääni, jonka korkeuden ja mataluuden korva voi määrätä.
Noin minulle opetettiin musiikinteorian tunneilla 50 vuotta sitten. Viime perjantaina epäilin, että korvissani on vikaa, kun mielestäni määritin sävelen korkeuden ja mataluuden aivan toisin kuin ekan viisukarsinnan muutama yrittäjä. Kiltti kun olen, niin ajattelin, että josko siellä Tohlopissa musiikki kuuluu artistille eri tavalla kuin minun telkkarissani.
Tänään tokassa karsin(n)assa ammuvainaan nuotti oli jälleen käytössä. Tai kauniisti sanottuna: käytettiin luovasti hyväksi nuotin vieressä olevaa tyhjää tilaa.
Musiikinteoriasta mieleen jääneen virkkeen lisäksi kouluajat tulivat muutenkin mieleen: juontajaparin vitsit olivat suoraan 1960-luvun teini-iltamista.
Huushollin pakkasraja on -11. Sitä kylmemmässä koirakolmikko ilmoittaa maan purevan liikaa ja linkuttaa sisään mitä pikimmin. Kotona asettuvat huovan alle ja antavat häiritä itseään vain aterioilla.
Näillä pakkasilla seniorikansalaisuus sallii sen, mistä aiemmin fyysisesti työpaikalla käyvänä haaveilin: palkallisen talviunen. Ei tarvitse mennä minnekään, jos on pakastin täynnä appeen aineksia eikä ole tullut sopineeksi harrastuksiin kuuluvia menoja.
Voi vain olla, tunkea koirien huovan alle ja ajatella lämpimiä ajatuksia.
Kuten arvata saattaa, vierähtänyt viikko on kulunut tutkiskellen, mitä kaikkea uudesta telkkarista irtoaa.
Lyhyesti: telkkaritehtaat, ostakaa pari käytettävyyssuunnittelijaa digiboksifirmoista.
Uusi littu on Samsungin 37-tuumainen B535. Liitettävyyttä riittää niin, että yksi tallentava digiboksi on HDMI:ssä, toinen komponenttipiuhojen päässä, scartia tarvitaan vain harvoin käytetyn DVD-poltin/soitinvekottimen hyödyntämiseen, ja vielä jää reikiä vaikka pelikonsolin liittämiseen.
HDMI:n kanssa ei ole ongelmia, mutta jos seuraan komponenttinyörien päässä olevaa boksia, Samsung katsoo asiakseen ilmoittaa siitä puolen tunnin välein. Vasempaan ylänurkkaan ilmaantuva infolaatikko on jo tarpeeksi ärsyttävä, mutta ruudun välähtäminen hetkellisesti mustaksi raivostuttaa todella. Vielä en ole testannut, mitä scartin päässä olevan DVD:n katselemisesta seuraa. Mahtaako telkkari heittäytyä virransäästötilaan tai ryhtyä itsekseen uniajastamaan.
Ääntä ja kuvaa telkkarissa pystyy säätämään monipuolisesti. Kun se on kerran tehty, en yleensä ole säätimiä alituisesti näpräämässä. Erilaisia kirkkaus/terävyys/väriprofiileja ei voi luoda esimerkiksi niin, että analogikauden ohjelmien suttukuvia voisi tarvittaessa pehmentää yhdellä napin painalluksella. Myöskään suosikkilistoja ei voi laatia useampia, eikä kanavien järjestystä voi muuttaa mieleisekseen. Voisi, jos eläisimme vielä analogiaikaa, sillä telkkari toimisi siinäkin ympäristössä. Samsung ei uskalla olla rohkeasti pelkkä digi.
Telkkarin kaukosäätimen näppäimet ovat kumia. Vaikka tuntuma on kohtuullinen, jokainen painallus tuo mieleen kotitietokoneiden muinaisaikaisen Spectrumin. Kuvasuhteen muutos ja tekstityskielen valinnat toimivat ookoo omilla napeillaan, ja muuten säädin on käytössä lähinnä kanavien vaihtamiseksi ja ohjelmainfon saamiseksi. Kahdessa viimeksimainitussa Samsungilla olisi paljon opittavaa digiboksifirmoilta.
Suurten numeronäppäinten vuoksi kaukosäädin on kokoa halko. Näppäinten toiminnot ja sijoittelun on telkkaritehtaassa varmaankin suunitellut joku Windows-nörtti. Esimerkki: kaikissa digibokseissani info-näppäin on kolmitoiminen. Eka painallus = lyhyt tieto, toka painallus = enemmän tietoa, kolmas painallus = exit. Samsung osaa vain ekan ja kolmannen. Lisätieto pitää hakea kokonaan toisella napilla, joka on kahden tuuman päässä info-näppäimestä. Plussaa kuitenkin siitä, että inforuutu lätkäistään kuvan yläosaan eikä alas mahdollisen tekstityksen päälle.
Pikasurffarin vehje tämä ei ole, sillä kanavat vaihtuvat hitaahkosti, ja toisin kuin digibokseissani vaihdon yhteydessä ei kerrota, mikä ohjelma on meneillään. Kuvaruudun vasempaan nurkkaan tulee toki neliö, jossa sanotaan, että nyt katsot kaapeliverkossa välitettävää digikanavaa (numero ja nimi), jonka ääni on mono/stereo. Tuo info on enempi vähempi yhtä tyhjän kanssa.
Kuluneiden kuukausien aikana olen pälyillyt useampaakin telkkarimerkkiä selvittääkseni, miten niissä on ratkaistu EPG, ohjelmaopas. Ne töllöt, jotka näyttävät vain ja ainoastaan ruudukkoa, putosivat pois jo alkumetreillä. Samsung osaa ruudukon lisäksi näyttötavan "nyt/seuraava". Ongelmana on, että EPG listaa kaikki mahdolliset kanavat, ei vain niitä, jotka on valittu suosikkilistaan.
Yksi kiertotie on kuitenkin olemassa: Jos haluan listan jonkin kanavan päivän ohjelmista, voin käyttää kanavalistatoiminnon tarjoamaa mahdollisuutta. Onnistuu, mutta ei ole ison kapulan kuminäppäimillä herkkua. Toiminto ei missään tapauksessa yllä Maximumin eikä Topfieldin ohjelmaoppaiden tasolle. Toinen vaihtoehto on selata inforuutua, mutta sormen loikkiminen lisätieto- ja nuolinäppäimen välillä ei sekään kovasti kiihota.
Viikon testaamisen jälkeen telkkari on enemmän ja enemmän muuttumassa digiboksien näyttöpäätteeksi aivan samoin kuin vanha analoginen putkitöllö. Onpahan vain isompi ruutu kuin ennen, ehkä parempi kuvakin.
Ja mahdollisuus liittää se pelikonsoli - kunhan rikastun ja köyhtymästä lakkaan.
Telkkarinmyyjä toimi nopeasti. Kun sunnuntaina tilasin, niin jo tänään tiistaina postimies kantoi uuden littu-teeveen sisään. Tuli oikein kiire HDMI-piuhan ja CI-moduulin hankinnassa. Iltapäivällä asennusporukka (Vävy, Jälkijälkikasvu ja Nuutti-koira) saivat ruudun jalkaan, kaikki kytkennät kondikseen ja tärkeimmät ominaisuudet tutkittua manuaalista.
Ja vartin yli viis vanha ja hyvinpalvellut putkitöllö matkasi naapurirappuun. Ytimekäs Annetaan-ilmoitus kummankin porraskäytävän ilmoitustaululla tuotti kivan tuloksen.
Kunhan vähän tutustun, saatan jopa raportoida, mitä mieltä olen tästä Samsungista. Ensivaikutelma on suopea, vaan muutama mutta on myös havaittu.
Sanokaa mitä sanotte, mutta minulla ei ole pahaa sanaa sanottavana verokarhusta. Heti välipäivämaanantain alkajaisiksi postitse ja vallan oma-aloitteisesti viestitti, että ensi vuoden seniorikorvauksesta nirhaistaan neljä ja puoli piirua vähemmän veroa kuin kuluneena vuonna.
Paperi tuli vallan kepulaisittain: yllättäen ja pyytämättä.
Aiemmin syksyllä, kun kävi ilmi, että talon putkiremontti siirtyy omalta kohdaltani ensi syksyyn, lupasin itselleni välipäivälahjaksi littutelkkarin. Eilen tuhrasin netin äärellä kolmisen tuntia etsien ja vertaillen ja lopulta päätyen olohuoneeni koon kannalta sivistyneeseen ja vähemmän kerskailevaan 37-tuumaiseen littuun. Tulee viikon päästä. Noin.
Mistä syntyy pulma: itähelsinkiläistä arkeani vallitsee tällä hetkellä 28-tuumainen Sonyn trinitron-putkitelkkari. Ikää 8 vuotta, painoa helkatisti. Toimii vielä erinomaisesti. Käyttöohje tallessa, kaukosäädin kunnossa. Kelpaako sellainen enää kenellekään vai soitanko YTV:n nouto-Sorttiin ja lisään hengessäni uuden litun hintaan 60 euroa?
Vaikka elämäni silmukat ovat enempi nurin kuin oikein, tämä ei ole neuleblogi. Sen sijaan tarjolla voi olla satunnaista ajattelua ja yleistä hanttiinpanoa. Perversio sekin.
