Silloin kun vielä oli oppikoulu, sinne piti pyrkiä. Yleensä kansakoulun
neljänneltä luokalta, jonka menestys muuntui jonkinsorttisiksi
alkupisteiksi. Loput pinnat tulivat sitten pääsykokeista.
Syystä, josta kohta lisää, mieleeni muistui oma pyrkimiseni vuodelta
1958. Vanha isäni saattoi minut kumpanakin pyrkimisaamuna opinahjon
portille ja istui sitten kokeiden ajan luokan ikkunasta näkyvän
puistikon penkillä kirjaa lukemassa. Yksi niitä sieluni silmiin
lähtemättömästi iskostuneita kuvia isästäni, jonka henkistä tukea
olisin tarvinnut myös nuorena aikuisena.
Pääsykokeissa testattiin lähinnä aritmetiikkaa ja äidinkieltä.
Jälkimmäistä parillakin eri tavalla, joista yksi kulki sanelukokeen
nimellä. Pyrkijöiden tuli kirjoittaa saneltu tarina mahdollisimman
oikein kaikkine välimerkkeineenkin.
Koejännityksestä huolimatta tarina huvitti minua ja jäi mieleen. Se oli
kuvaus laiskurista, jonka talon katto vuoti. Sateella sitä ei voinut
korjata ja poudalla taas ei ollut tarpeen, kun eihän se katto silloin
vuotanut. Kai tarina istui sen maailman aikaiseen vastuuntuntoiseen
Suomeen opiksi ja huvitukseksi kasvavalle polvelle. "Tehkää asiat hyvän
sään aikana tai muuten..."
Laiskurin asenne tuli mieleeni aamun sateessa. Koska ei enää ole helle
ja kämpän lämpötila on siis siedettävä, ei minun tarvitsekaan
sijoittaa satasia ilmanviilentäjään. Eivät kuulemma ole edes järin
tehokkaita mutta vastapainoksi turhan äänekkäitä.
Tyydyn tuulettimeen.
tiistai, 12. kesäkuu 2007
Kommentit