Silloin kun vielä oli oppikoulu, sinne piti pyrkiä. Yleensä kansakoulun neljänneltä luokalta, jonka menestys muuntui jonkinsorttisiksi alkupisteiksi. Loput pinnat tulivat sitten pääsykokeista.

Syystä, josta kohta lisää, mieleeni muistui oma pyrkimiseni vuodelta 1958. Vanha isäni saattoi minut kumpanakin pyrkimisaamuna opinahjon portille ja istui sitten kokeiden ajan luokan ikkunasta näkyvän puistikon penkillä kirjaa lukemassa. Yksi niitä sieluni silmiin lähtemättömästi iskostuneita kuvia isästäni, jonka henkistä tukea olisin tarvinnut myös nuorena aikuisena.

Pääsykokeissa testattiin lähinnä aritmetiikkaa ja äidinkieltä. Jälkimmäistä parillakin eri tavalla, joista yksi kulki sanelukokeen nimellä. Pyrkijöiden tuli kirjoittaa saneltu tarina mahdollisimman oikein kaikkine välimerkkeineenkin.

Koejännityksestä huolimatta tarina huvitti minua ja jäi mieleen. Se oli kuvaus laiskurista, jonka talon katto vuoti. Sateella sitä ei voinut korjata ja poudalla taas ei ollut tarpeen, kun eihän se katto silloin vuotanut. Kai tarina istui sen maailman aikaiseen vastuuntuntoiseen Suomeen opiksi ja huvitukseksi kasvavalle polvelle. "Tehkää asiat hyvän sään aikana tai muuten..."

Laiskurin asenne tuli mieleeni aamun sateessa. Koska ei enää ole helle ja kämpän lämpötila on siis  siedettävä, ei minun tarvitsekaan sijoittaa satasia ilmanviilentäjään. Eivät kuulemma ole edes järin tehokkaita mutta vastapainoksi turhan äänekkäitä.

Tyydyn tuulettimeen.