Vauvahommista päivää.

Jees, mun pojat. Kalterin takana, kun ovat seitsenviikkoisia eli ei niiden perässä kukaan pysyisi. En ole tenavia tavannut, mutta hajun tiedän, kun Narunjatke kävi niitä katsomassa.

Täällä kotiarjessa on pari kuukautta pyörinyt pikkuvelipuoli Aatu. Ounastelin ennakkoon, että tulisi riiviönrankka kevät mutta olin väärässä.

Ei niin, että Aatu olisi nössö-Nyyssönen, jonka saisi polkuanturan alle käpälän käänteessä. Aatulla on koiraprotokolla selkäytimessään ja sen verran viisautta, että ymmärtää, milloin joku juttu kannattaa oppia kerrasta. Jos ei täydellisesti niin ainakin sinne päin. Yhden tv-lehden sivun se silppusi Narunjatkeen kauppakäynnin aikana, mutta siihen huliganismi on sitten jäänytkin.

Luulisi, että me pojat painittaisiin päivät pitkät, mutta jokainen fiksu jätkä ymmärtää, että jos penskalla on naskalit hampaina ja lokkiparven ääni, niin kannattaa ottaa iisisti. Parempi juosta karkuun ja olla irvistelevinään.

Tai jättää hommat naisille. Isomummu-Nuudeli oli ensimmäisen kuukauden sitä mieltä, että Aatun sopi pitää etäisyyttä. Nyt se leikkii pojan kanssa kerran päivässä ja muina aikoina komentelee. Matriarkka kun on.

Isotäti-Maijastahan jo tiedämme, että se on monella tapaa dorka. Hirveällä helteelläkin se on valmis juoksemaan penskan kanssa ympäri residenssiä ja käymään painieriä loputtomiin. Voin osallistua pari varvia ja kannustaa äänekkäästi ja palata sitten sohvalle seuraamaan, kun kundi kasvaa.

Kyllä se kasvaakin. Nyt se on neljä kuukautta ja risat ja painaa puoli kiloa enemmän kuin minä samassa iässä. Jos ei se herkeä tuossa isontumisessaan, niin puolen vuoden päästä minä olen kooltani se pienempi puoliveli.

Vaan haitanneeko tuo. Aatu on hyvä jätkä, taattua laatua. Joka gramma.