Vanha isäni jätti minulle perinnöksi kaksi virkettä.

• Asiat ovat aina niin hyvin kuin ne ovat.
• Tee aina hommasi niin, ettei sinun itsesi tarvitse hävetä.

Ensimmäisessä virkkeessä puhuu aikakautensa boheemi ja jälkimmäisessä vastuuntuntoinen nipottaja. Moisesta ristiriitaisuudesta ei synny kuin lattapäitä lapsia.

Ensimmäinen perintövirke on pitänyt aina paikkansa – silloinkin, kun kaikki on aivan suolesta. Elämän kolhuista on säännöllisesti avautunut uusi polku, jota ei ilman katastrofia olisi malttanut edes etsiä. Jälkimmäisestä virkkeestä on ollut hyötyä pikkutarkkudelle ja haittaa silloin tällöin tarpeelliselle suurpiirteisyydelle.

Kohtaamaani suurpiirteisyyttä on sen vuoksi aina pitänyt vähän ihmetellä. Kuten kansakoulun kolmannella luokalla, kun tytöillekin opetettiin puutöitä. Sahattiin kuutio ja levy ja naulattiin ne toisiinsa nukkekodin pöydäksi ja upotettiin vihreään maaliin. Minun kuutioni oli vino ja pöytäkin sitten vino, mutta veistonopettaja sanoi, että kyllä siinä kahvikupit pysyvät, ja antoi todistukseen kahdeksikon. Pöytä oli liian suuri nukkekotiin, joka oli toisella luokalla väsätty Hangon keksilaatikosta, eikä vihreä väri sopinut sinne alkuunkaan. Että harmitti.

Äitini oli siivousraivohullu snobi ja pikkuasioissa aivan järjettömän nipo. Silti hänestä irtosi kouluvuosinani useampaankin kertaan suurpiirteinen havainto "ei kouluun tarvitse aina mennä". Sitä piti ihmetellä mutta lintsata häpeämättä, kun kerran äiti käski.

Isän suurpiirteisyys eli huippuaan sinä hetkenä, kun toin kotiin joulutodistuksen, jossa oli neljä nelosta. Algebran ja geometrian neloset hän kuittasi sanomalla "ei meidän suvussa kukaan ole osannut laskea". Fysiikan ja kemian nelkkuja hän ei oikein ymmärtänyt, kun "ne ovat lukuaineita". Mutta ei tuominnut ennen kuin oli käyttänyt muutaman yön lukeakseen kyseiset oppikirjat ja totesi sitten että "kyllä minä ymmärrän nuokin neloset". Fysiikassa hän oli pudonnut kyydistä heti, kun eboniittitankoa oli lakattu hinkkaamasta kissannahalla ja kemiassa kynnykseksi nousi se sama kuin minullekin: valenssi.

Liekö isän suvaitsevaisuuden taustalla ollut pitkän elämänkokemuksen tuoma varmuus siitä, että hänen lapsensa elämänvalinnoissa ei hankaussähköllä eikä kemiallisilla sidoksilla ole ratkaisevaa merkitystä. Niin kuin ei ollutkaan.

Alkava viikko on loppuelämäni ensimmäinen. Käynnistän muutosturvan takaaman työllistymisvapaan. Sanana se on sekä nipo että suurpiirteinen, mutta jos se johtaa sisällöllisesti rikkaan ansiosidonnaisen jälkeen turvalliselle eläkkeelle, niin suhtaudun sanaan suopeasti ja kutsun ajanjaksoa työnpakoilulomaksi. Liki 40 työvuoden jälkeen en häpeä sitä pätkääkään. Asiat ovat aina niin hyvin kuin ne ovat.