En itse asiassa vietä joulua. Okei, jokunen lahja sinne sun tänne ja joulukortit matkaan, mutta muuten joulu merkitsee minulle enemmänkin tarkoin valittuja herkkuja ja laillistettua laiskuutta.

Jokuset lahjatkin on jo hoidettu. Aaton herkuista tärkein eli fisuvauvat (= mäti) on ollut pakastimen uumenissa ja lokakuun alusta houkutuksena, jota olen sankarillisesti kyennyt vastustamaan. Lipeäkalaa boikotoin tänä vuonna suojellakseni hupenevia turskakantoja. Kinkulla ei ole niin väliä. Joulupuun vähäisenkin tarpeen hoitaa taloyhtiö koristelemalla kuuset kummankin portaan ala-aulaan, ja juhlatunnelman viimeistelevät pihalla palavat tervapadat.

Kun noin on, joulun odotusfiiliksenikin ovat lähinnä minimaaliset. Ei silti, kyllä minä hetkellisesti olen tuntevinani jonkin sortin joulukipinää, kun törmään tällaisiin harkittuihin koristeluihin:


Toinen joulukipinän luoja on salainen paheeni: rakastan television joulukalenteriohjelmia – siis niitä, jotka tulevat Ruotsin televisiosta. Siellä niitä tehdään pitkällisinä, viimeisen päälle harkittuina ja toteutettuina projekteina eikä vasemmalla kädellä sutaisten kuten lahden tällä puolen. Useimpien vuosien joulukalentereista onkin tullut ruotsalaisen tv-kulttuurin legendoja.

Tämänvuotinen SVT:n joulukalenteri, LasseMajas detektivbyrå, puraisi heti. Pohjana on Ruotsissa viime vuoden suosituimmiksi, 7–9-vuotiaiden lastenkirjoiksi valitut opukset, ja jälleen kerran joudun ihmettelemään, mistä svenssonit jatkuvasti löytävät luontevia lapsinäyttelijöitä, kun täällä samanikäiset kakarat ovat oman esiintymisensä lumoihin juuttuneita puupökkelöitä.