Runsaan viikon kuluttua putkiremppamiehet työntyvät ovestani sisään ja aloittavat kahden kuukauden urakkansa. Sen alta on siis peräydyttävä peräkammariin, mutta peräkammarista pitää peräytyttää pois tavaraa.

Jota on liikaa, todellakin aivan liikaa. Sen äärellä seniorikansalainen, joka ei osaa päättää enkä toimia.

Mistä aloittaa? Heittääkö ensin pois tavaraa vai pakatako ensin ja heittää pois sitä, mikä ei pakkauksiin mahdu? Vai pakatako sumeilematta kaikki ja heittää pois sitten aikanaan pakkausten purkuvaiheessa? 

Jahkailujen jälkeen täytin urheasti parikin jätesäkkiä IT-ajan muinaismuistoilla. Unholaan lähti lerppua ja korppua ynnä niiden säilytyslaatikkoja. Seuraava vaihe eli kymmenien videokasettien hävittäminen oli jo sitten tuskallisempi siitäkin huolimatta, ettei huushollissa ole enää toimivaa VHS:ää. Raaka poistaminen vaihtui päättämättömyyteen ja kahteen pinoon hävitettäviä ja säilytettäviä.

Muutaman vienon tuskanparahduksen jälkeen ratsuväki pyyhälsi apuun. Jälkikasvu toi mukanaan rationaalisen järkensä ja uhkakuvansa sotkuisesta pesänselvityksestä sitten joskus, ja pakkaaminen eteni yhden hyllykön tyhjentymiseen. 

Kunnes vastaan tuli videopino, josta Jälkikasvu bongasi lapsuutensa suosikkeja, sekä valokuvanippu, joka piti ehdottomasti selata.

Niinpä päätimme jatkaa urakkaa pääsiäisen jälkeen ja menimme Hesburgeriin.