Koiraharrastuksessa on semmoinen höntti piirre, että näyttelystä ei saa haluamaansa tulosta, jollei näyttelyyn ilmoittaudu ja kehään uskaltaudu. Eikä siltikään aina saa mitä haluaa, vaikka tuomarin eteen menisikin esittämään koiraa, joka ulkomuodoltaan jokseenkin hyvällä tahdolla tulkittuna ja koirasilmän päällä istuen vastaa virallista rotumääritelmää. Joskus.

Fiksu valitsee näyttelykoitoksensa lähiympäristöstään, jottei tyhjän perässä juoksemiseen kuluisi liikaa matkaa ja aikaa. Tyhmempi reissaa sitten vaikka 2.000 kilometriä ja useampia päiviä for nothing. Kun pitää mielessä, että oppiakseen voittamaan on ensin opittava häviämään, kilometreistä kertyvä ainoa palkinto saattaa olla 78 grammaa alaskalaista suklaata. Ja senkin saa siitä, että lainaa kännykkäänsä suomalaisia sukujuuriaan etsivälle satunnaiselle junatuttavuudelle from United States of America eikä siitä, että koira on kaunis. Muka.

Parin vuorokauden reissun jälkeen voi käydä niinkin, että kotiin palatessaan löytää aiempien koirien muinaisesta menestyksestä muistuttavat diplomit seinäripustuksistaan pudonneina ja koirien vesikupissa lillumassa. Tyhjentynyttä seinää katsellessa voi sitten arpoa, olisiko tämä universumin vihje siitä, että remmihommissa olisi paras tyytyä kiertämään vain korttelia eikä näyttelykehiä.