Liikkuvat kodit viehättävät minua suunnattomasti. Kun kotitaloni viereiselle parkkipaikalle pysäköi asuntoauto, minussa syttyy vastustamaton halu tirkistellä ikkunoista tai päästä oikeasti sisään ihastelemaan, miten suunnittelijat ovat ratkaisseet pienen tilan käytön mahdollisimman tehokkaasti. Samanlaisen tunteen herättävät toki myös matkailuperävaunut ja reissuveneet, mutta asuntoautot – vai matkailuautoiksiko niitä kutsutaan – ovat ykkösinä.

Ne saavat myös mielikuvituksen liikkeelle. Mihin pakkaisin koirat, mihin ajelisin, mitä pikku keittiössä kokkaisin. Missä viivähtäisin vain yön yli, missä lorvisin pitempään. Talvehtisinko jossakin Välimeren rannan camping-alueella palatakseni Suomeen juhannukseksi ja taas kohta lähteäkseni.

Ja sitten realistinen mielenlaatuni lopettaa matkan todellisuuden pikkuasioilla. Kaikille camping-alueille ei huolita koiria. Joku voi ryöstää yksinäisen seniorikansalaisen lähes missä tahansa. Bensa maksaa siivottomasti. Autossa totta kai menee jokin rikki eikä huoltajaa löydy mistään.

Eikä minulla ole edes ajokorttia.