Ihmisluonnon ikävimpiä yhdistelmiä on tyhmä + röyhkeä. Kun summaan
lisätään vielä sairaalloisuutta hipova pätemisen tarve, ollaan likellä koirastajan kauhuesimerkkiä.
Yksittäisinä kappaleina kauhukoirastajiin voi suhtautua huvittuneesti,
säälitellen tai aika ajoin pikkuisen kiukustuen. Jos koirastaja
näyttelyn aattoiltana saa oksennuskohtauksia siinä pelossa, ettei oma
koira seuraavana päivänä olekaan rotunsa paras, se on sekä huvittavaa
että säälittävää. Kun samainen koirastaja sitten purjehtii kehän
laidalle ja valtaa itselleen muiden jo miehittämän alueen perustelulla
"ettekö te tiedä, kuka minä olen", se on sangen kiukuttavaa.
Omien rekkujensa lumoissa oleva kauhukoirastaja harvemmin kuuntelee,
mitä hänelle sanotaan. Useampiin satoihin euroihin nousevat
puhelinlaskut syntyvät yksinpuheluista, joiden useimmin toistuvia
sanoja ovat "minä" ja "minun" ja joiden aikana juttukumppani ehtii
pestä viisihenkisen perheen pyykin, laittaa juhla-aterian ja lenkittää
omat koiransa useampaan kertaan sanoen aina välillä "joo" ja "ihan
totta". Jos puhelinterrorin uhri alkajaisiksi sattuisi sanomaan, jotta
"en jaksa nyt puhua, vanhin koirani jouduttiin tänään lopettamaan",
kauhukoirastaja kuittaa asian sanomalla "ai kun kiva, minun nuorin
narttuni on kantavana".
Kauhukoirastaja on täysin kykenemätön
näkemään koiria ja rotuja objektiivisesti ja kokonaisuuksina.
Perspektiiviin mahtuvat vain omat koirat ja niistä rakennetut
illuusiot, joiden suojelemiseksi kiistetään jopa dokumentoidut faktat.
Kokonainen rotu saa iloisesti mennä vaikka päin helvettiä, kunhan vain
omien koirien etu ja siten myös oma erinomaisuus tulee varjelluksi – ja
korostetuksi.
Kauhuskaalan ääripäitä ovat parantumaton
naivius ja tahallinen ilkeys. "Leben und leben lassen" on jos ei
kielellisesti niin ainakin ajatuksellisesti käsittämätön ilmaus
koiraporukalle, jonka harrastamisen keskiö on "minä itse" eikä koira.
torstai, 31. elokuu 2006
Kommentit