Kymmenkunta vuotta sitten luonani visiteerasi amerikkalainen ystävä, joka ihastui suomalaisiin tiskikaappeihin ja leikkuulautoihin, hämmästeli pikkuisen kesämökin taittopöytiä ja kummasteli sitä, että 65 neliön asuntoni oli kohtuullisen tyypillinen isä-äiti-kaksi-lasta-yhteisölle tarkoitettu koti.

Jenkki ei ollut ehtinyt viettää Suomessa vuorokauttakaan, kun hän jo siteerasi tietojaan suomalaisten määrästä per neliökilometri ja ihmetteli: "Miksi te oikeastaan säästätte rakennettua tilaa?"

Kartan kanssa piti näyttää veden ja metsien määrä. Toisen päällä ei oikein voi asua ja toisessa kasvaa raha. Lisäksi tonttimaa on yhtä kallista kuin Ameriikassa ellei vieläkin kalliimpaa. Tuli kerrattua suomalainen unelma omakotitalosta Kauppatorin rannassa ja todettua, että unelmasta huolimatta hesalainen tuskin haluaa newyorkimaista pilvenpiirtäjäviidakkoa kaupunkinsa keskustaan.

Kuudessa viikossa Jenkki sai nähdä kyllikseen suomalaisen maiseman avaruutta ja rakennettujen tilojen säästöratkaisuja aina junanvessoja myöten. Kuusi viikkoa olin sanattoman huvittunut hänen omasta tavastaan pitää itseään ympäröivä tila mahdollisimman pienenä. Sanattomasti siksi, että olen itse samanlainen käden ulottuvilla -pesänrakentaja.

Nykyinen kotipesäni on edellistä 15 neliötä pienempi, ja vastaa paremmin tarvettani rakentaa omia yksityisiä avaruuksiani, joiden halkaisija on sama kuin siivenkärkieni väli. Puolitoista metriä.

Joku nokkela psykoanalyytikko tulkitsisi työ-, löhö- ja kokkausavaruuksieni pienuuden turvallisuushakuisuudeksi tai fyysisen kokoni kompensoinniksi. Joku työtehoekspertti saattaisi antaa pisteitä kyvystä käyttää tilaa järkiperäisesti.

Totuus lienee kuitenkin paljon raadollisempi: synnynnäinen ja umpipinttynyt laiskuus, jota vielä päivittäin treenataan.

Pieni tila toki sotkeentuu isoa nopeammin, mutta myös siistiytyy vikkelämmin, kun siivousraivohulluus hetkellisesti katkaisee joutilaisuuden. Pieneen tilaan syntyy helposti säilytysongelmia, mutta ne myös ratkeavat yksinkertaisesti raivaamalla pois turhaa roinaa. Mitä tahansa kun vain ei tarvitse ottaa turhia askelia tai nousta ylös kurottamaan jonkin tarpeellisen perään.

Puolen vuoden kuluttua kuvitteelliselle psykoanalyytikolle ja työtehoekspertille tekee seuraa Kansaneläkelaitoksen byrokraatti, joka saa harkittavakseen anomukseni eläkkeensaajan asumistuesta. Veikkaan, että byrokraatti hylkii ajatusta, koska varmaankin löytyy pykäliä, jonka mukaan minulla lienee jokunen neliö liikaa tilaa.