Järjestöpolitikoinnissa ei useimmiten ole mitään mieltä, mutta sitten tulee niitä hetkiä, jolloin pienet vallankumoukset kuplituttavat oikein kunnolla.

Viime lauantaina matkailin yhteen järjestökokoukseen oikein intercityllä, tasku pullollaan äänestysvaltakirjoja ja pahat mielessä. Useamman vuoden harmistuminen tehottoman yhdistyksen sanelu-, salailu- ja sekoilupolitiikkaan oli onneksi tarttunut useampaan muuhunkin, ja taustavalmisteluja oli tehty kuukauden päivät hiljaa ja hissuksiin.

Kun henkilövaalissa saa räjäytettyä yhdistyksen hallituksesta muutamia mitääntekemättömiä ja ajatuskyvyttömiä pihkatappeja, jotka eivät vuosikausien turhan pönötyksen jälkeen itse ymmärrä hommista irrottautua, voitonriemu on sitä tasoa, ettei kehtaa tappion kokeneita edes katsella. Yhdessä asiaäänestyksessä tuli toki niukasti turpiin, mutta myrskyvaroitus on kuitenkin annettu.

Ei, itse en ollut ehdolla mihinkään – "ei mun luannollani, sano Hinkan poika kun sika paskaa söi". Sen sijaan riiviömäisesti kannustin kolmea nuorta, joilla ainakin vielä tässä vaiheessa tuntuu olevan nahkaa nenän päällä ja mielessä muutakin kuin oman edun ajaminen ja ei-sanan käyttö kaikkiin vähänkin järkeviin esityksiin. Kunhan jaksavat  ensi vuoden, niin kapinaliike saanee toivon mukaan juntattua hallitukseen heidän seurakseen kolme muutakin oikeauskoista.

Sen verran ikä painaa, että kuukauden taustatyö ja onnistuneen kokouksen puhelinraportointi pitkin lauantai-iltaa vetivät takin sangen tyhjäksi. Ihan piti itselleen deadline asettaa, että sai kaverille luvatut nettisivupäivitykset sunnuntain aikana tehdyksi.

Niinpä työvoimareserviläisen maanantaistruktuuriin ei ole juuri muuta kuulunut kuin seiniin tuijottelu.  Maanantai on siihen oikein sopiva päivä, kun ei sen kurjuutta pidä siivoamisellakaan lisätä.