Järjestöpolitikoinnissa ei useimmiten ole mitään mieltä, mutta sitten
tulee niitä hetkiä, jolloin pienet vallankumoukset kuplituttavat oikein
kunnolla.
Viime lauantaina matkailin yhteen järjestökokoukseen oikein
intercityllä, tasku pullollaan äänestysvaltakirjoja ja pahat mielessä.
Useamman vuoden harmistuminen tehottoman yhdistyksen sanelu-, salailu-
ja sekoilupolitiikkaan oli onneksi tarttunut useampaan muuhunkin, ja
taustavalmisteluja oli tehty kuukauden päivät hiljaa ja hissuksiin.
Kun henkilövaalissa saa räjäytettyä yhdistyksen hallituksesta muutamia
mitääntekemättömiä ja ajatuskyvyttömiä pihkatappeja, jotka eivät
vuosikausien turhan pönötyksen jälkeen itse ymmärrä hommista
irrottautua, voitonriemu on sitä tasoa, ettei kehtaa tappion kokeneita
edes katsella. Yhdessä asiaäänestyksessä tuli toki niukasti turpiin,
mutta myrskyvaroitus on kuitenkin annettu.
Ei, itse en ollut ehdolla mihinkään – "ei mun luannollani, sano Hinkan
poika kun sika paskaa söi". Sen sijaan riiviömäisesti kannustin kolmea
nuorta, joilla ainakin vielä tässä vaiheessa tuntuu olevan nahkaa nenän
päällä ja mielessä muutakin kuin oman edun ajaminen ja ei-sanan käyttö
kaikkiin vähänkin järkeviin esityksiin. Kunhan jaksavat ensi
vuoden, niin kapinaliike saanee toivon mukaan juntattua hallitukseen
heidän seurakseen kolme muutakin oikeauskoista.
Sen verran ikä painaa, että kuukauden taustatyö ja onnistuneen
kokouksen puhelinraportointi pitkin lauantai-iltaa vetivät takin sangen
tyhjäksi. Ihan piti itselleen deadline asettaa, että sai kaverille
luvatut nettisivupäivitykset sunnuntain aikana tehdyksi.
Niinpä työvoimareserviläisen maanantaistruktuuriin ei ole juuri muuta
kuulunut kuin seiniin tuijottelu. Maanantai on siihen oikein
sopiva päivä, kun ei sen kurjuutta pidä siivoamisellakaan lisätä.
maanantai, 27. marraskuu 2006
Kommentit