Päivää.

Käytiin taas puskissa riekkumassa. Testattiin sitä "seuraa jälkeä, mene tötteröön, tuo saalis tötteröstä"-koetta, jolla on kohtapuoliin tarkoitus mitata meidän pienimpien mäyräkoirien käyttötaipumuksia. Eivät olleet ajatelleet, että porukassa voisi olla nokkeliakin veikkoja eikä vain "emmä viitti"-tissinvälikoiruuksia tai "kimppuun kuin sika limppuun"-yksoikoisuuksia.

Kun se saalis eli joku ihme hirvieläimen sorkka on siellä kuuden metrin tötterötorvessa jossain keskivaiheilla, niin sorkasta menee narut torven kumpaankin päähän. Naruista voi sitten vedellä sorkkaa, jos vaikka minimäykky siten syntyneestä sorkanliikkeestä vähän syttyisi. Ajatellussa sisäänmenopäässä naru on vielä solmittu semmoiseen rautaan, joka pitää torven paikallaan.

Koska isotäti-Maijan kanssa jo aiemmin sovittiin, että torvikoiriksi ei ruveta eli tuommoisiin tötteröihin ei mennä, niin en tänäänkään laittanut sinne kirsua enempää. Isoeno-Nuutille yritin kertoa meidän sopimuksesta, ettei pettäisi porukkaa, mutta Nuutti se vain katseli laupiaasti ja funtsaili omaa systeemiä.

Nuutin systeemi osoitti sellaista luovaa ongelmanratkaisua, että Narunjatkeen on tämän jälkeen turha vähätellä isoenon fiksuutta. Nuutti näes kunnioitti sopimusta olla menemättä torveen (no meni se puolen kropan verran), mutta sai silti sorkan ulos.

Kun ymmärsi vetää narusta. Ja avasi vielä sen solmunkin, jolla naru oli tukiraudassa kiinni.

Kaksijalkaisten kummallisten sääntöjen mukaan fiksuudesta ei kuitenkaan saa pisteitä. On se niin väärin.

Yst.terv.
(S)epeli, ei mikään torvikoira