Olen tainnut parikin kertaa epäillä, ettei kaksijalkaisilla mene hissi ihan ylös asti. Ei se todellakaan mene.

Joku on jossakin kehitellyt uskomuksen vampyyreistä, jotka nukkuvat kirstuissa päivisin ja käyvät öisin upottamassa pitkiä kulmahampaitaan kaksijalkaisiin. Vampyyrit asuvat kuulemma Romulaniassa, missä niistä otetaan irti kaikki mahdollinen niin, että koiranäytelmäkin on nimetty Dracula Showksi ja sijoitettu tapahtumaan linnan pihalle. Kun koko näyttelyn parasta koiraa ryhdytään valitsemaan, tuomari – ilmeisesti siis se Dracula – tuodaan kirstussa lavalle.

Joo, arvaatte oikein, tommonen spektaakkelihan kaksijalkaisten pitää päästä näkemään ja kokemaan. Lätyt ja pytyt siihen päälle houkuttimeksi. Pakataan bussiin nippu ihmisiä, viisi mäyräkoiraa ja 22 semmoista, joilla ei ole onni olla mäyräkoiria. 2500 kilometriä yhteen suuntaan ja toinen mokoma takaisin.

Simppeliä paitsi että ei ollut. Kahdeksan maata ja monta erilaista paperilappusta, joita kaksijalkaiset etsivät tavaroistaan ja kyselivät, käykö nyt lati, liti, loti vai lei syömisten ja juomisten maksamiseen aina silloin, kun pysähdyttiin. Shopping time niillä oli silloinkin, kun Puolanmaan poliisi pysäytti neljäksi tunniksi puuttuvan tieverolapun takia. Aina ei menty suunniteltua tietä vaan tehtiin muutama sata kilometriä ylimääräistä matkaa, kun vastaan ei tullutkaan Romulanian raja vaan jonkin ihme Seepian.

Tällä tavalla matkailu avartaa. Toisissa maissa oli pysähdyspaikalla pidempää ja märempää ruohoa kuin toisissa. Toisissa oli kunnon tiet ja toisissa tärisevää kinttupolkua.

Toisin kuin me koirat bokseissamme kaksijalkaiset eivät mahdu penkeissään nukkumaan – paitsi Narunjatke, joka on lyhyt ja menee monelle mutkalle melkein kuin mäyräkoira. Pysähdyspaikoissa kaksijalkaiset sai suunniltaan, jos vatsa oli löysänä tai täysin ummella. Tyttöystäväni Tuplapupun kanssa laitoimme kisan pystyyn siitä, kumpi jaksaa pidätellä pisimpään. Tuplapupu jaksoi 40 tuntia ja voitti.

Muutama yö nukuttiin hotellissakin. Hyvin meni paitsi Romulanian hotellissa, missä joku elukka huusi kukkokiekuuta jo ennen aamukuutta ja hyvälle pisnesspaikalle ei päässyt, kun Narunjatke kavahti kulkukoiria.

Käytiinhän me niissä näytelmissäkin. Ensin ei kuitenkaan meinattu löytää koko linnaa ja oltiin myöhästyä ekasta näyttelystä. Paras Mies ehdin silti olemaan ja sain ison lätynkin. Semmoisia annettiinkin vain mäyräkoirille. Toisesta näyttelystä sain sitten vain paperin, jossa oli rukseja Narunjatkeen mieleen, ja kolmannesta annettiin punosnaru ja ruksattua paperia. Jos olisi Suomessa oltu, niin olisin saanut kahdeksan lättyä, joista kaksi valkoista, ja ainakin kolme pyttyä.

Pyttyjen sijaan sain antaa radiohaastattelun yhdelle tukevalle kaksijalkaiselle, joka ensin polotti sitä romulaniaansa ja laittoi sitten kirsun eteen jonkin palikan, johon sain haukkua. Kyllä minä haukuinkin. Narunjatke osti minulle boksiseuraksi kumikanan, mutta sen nyysi Tuplapupu eikä antanut takaisin. Sain tilalle toisen ja isomman.

Jaa että nähtiinkö me se Dracula, jota oltiin tultu virstatolkulla katsomaan? Ei nähty. Narunjatke halusi hotelliin syömään, nukkumaan, näpelöimään telkkarin kaukosäädintä ja funtsimaan, lähdettäisiinkö johonkin kummaan Cruftsiin, kun paperiruksien mukaan olisin sellaiseenkin nyt kelvollinen.

Sen opin tällä reissulla, että Puolanmaa on kuin euroviisunsa: ei lopu koskaan. Ja senkin, että vaikka Narunjatkeen kännykässä pitää olla kamera, jotta se voisi aina ottaa kuvia kun haluaa, niin ei se sitten kuitekaan saa aikaiseksi kuin yhden ruppasen otoksen hotellista Puolanmaalla.

Yst.terv.
(S)epeli, reissumies