Mennyt viikko ja varsinkin viime viikonloppu tuntuu lihaksissa ja kaalissa edelleenkin. Ei se raittiin ilman myrkytyksen hankinta koiran kanssa korvessa, mutta lauantaina tuli harrastettua koirapolitiikkaa. Yhdeksän tuntia kokousta jalostuksen tavoiteohjelmasta yhden kahvikupin ja useamman vesilasillisen voimalla, jotta saataisiin aikaan paperi, joka kuitenkin tulee hylättynä takaisin Kennelliitosta. Eli ennen pitkää istutaan toiset yhdeksän tuntia.

Kokous uuvutti niin, että Uutisvuoto ei ehtinyt loppua, kun jo olin sammunut sohvalle koirien alle. Tusina unitunteja teki sitten sen, että sunnuntai meni usvassa ja kokouksen antia puhelimessa selvitellen eikä seuraavana yönä nukuttanut pätkääkään.

Unettomuus – jonka syy oli henkisten dialogien käynti asioista, jotka olivat jääneet kokouksessa sanomatta – ja alkuviikon vaivannut kyvyttömyys saada aikaiseksi yhtään mitään, antoivat jo aiheen epäillä, että työvoimareserviläiseen olisi iskenyt kunnon masennus ja alakulo. Melkein mieluummin sekin kuin ylitsepääsemätön turhautuminen koirastajien jääräpäiseen yksisilmäisyyteen ja kyvyttömyyteen ajatella muuta kuin yksi asia kerrallaan ja sekin tunteella eikä järjellä.

Jälkikasvu antoi kuitenkin paremman diagnoosin: reserviläisen elämästä on struktuuri hukassa. Joka päivälle pitää nyt kuulemma keksiä jokin kiintopiste. Alustavan suunnitelman mukaan maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin pitää käydä Jälkikasvun luona kahvilla, lauantaisin on mentävä Jälkikasvun ynnä perheensä kanssa johonkin ostariin (syömään roskaruokaa ja koluamaan pelikauppoja, I suppose). Tiistaisin ja sunnuntaisin on oltava ohjelmaa muiden pahantapaisten seniorikansalaisten kanssa.

Torstaisin saa levätä. Hyvä että edes silloin.