Elokuun 18. päivä oli äitini syntymäpäivä, jota vietettiin aina rapukestein. Siksipä rapukutsua taloyhtiön grilliterassille oli perjantaina hieman nostalgista noudattaa.

Seurustelumuotona näpertely ei ole muuttunut miksikään. Mutta kaikki muu sitten onkin eikä välttämättä huonompaan. Rapuja ei uitettu liikaa, vaikka kiteeläistä Aleksanteria toki pöydässä olikin. Illan mittaan seuraan liittyi kerrostalon uusia suomalaisia Ranskasta ja USA:sta, ja omalta parvekkeeltaan kutsuja seurasi suomenruotsalaistunut kurdiperhe. Moinen kansainvälisyys olisi vastaavana iltana 30-40 vuotta sitten ollut aika outo ajatus.

Ravutkin ovat kansainvälistyneet. Niitä tulee pakasteina milloin mistäkin, ja Hakaniemen hallista olisi saanut kiinalaisiakin saksiniekkoja parin euron kappalehintaan, jos olisin halunnut pihistellä. En halunnut, mutta en myöskään suostunut maksamaan seitsemää euroa ehtasuomalaisista jokiravuista, joten tyydyin täpläveijareihin. Uusia suomalaisia nekin.

Ennen vanhaan ravut olivat halvempia ja isompia  ja kestiväki enemmän  juovuksisssa. Oman ikääntymiseni tajusin, kun keskittymiskyky riitti hädin tuskin 7 ravun askarteluun. Entisaikaan 27 oli lähinnä lämmittelyä.  Toisaalta rapujakin saattoi olla silloin satamäärin, kun ne kerran lääkäriperheessä pirtureseptillä ravustajalle maksettiin.

Riehakas rapuilu olisi saattanut kostautua pahasti lauantaina. Jälkikasvu toteutti pakollisen Linnanmäki-reissun, jossa esiäidin rooli on yleensä ollut a) kustantaa rannekkeet ja b) paimentaa viisivuotiasta  silloin, kun vanhemmat menevät niihin kaikkein hurjimpiin vekottimiin. Onneksi vekaran senttimäärät ylittänevät ensi kesänä maagiset 120 senttiä, koskapa vauhdinsietoni laskee ja korkean paikan kammoni kasvaa suorassa suhteessa ikävuosien määrään. Lasten Lohikäärme oli vielä okei, mutta Pikajuna  ehdottomasti liikaa. Linnunrataan tuskin menisin, ellei se vuoristorata jyristelisi pimeässä.

Hurjakuru sen sijaan on kuin perjantaiset rapukestit: sopivan vauhdikas ja kohtuullisen kostea.