Keskikokoisten videonoutajien perinneyhdistys on huomannut, että käyttökoe, johon on turvauduttu vuosikymmeniä, ei ehkä sittenkään vastaa tarkoitustaan. On laadittu ehdotus uudeksi taipumuskokeeksi, jonka läpäistyään näyttelyransu kelpaisi vaikkapa muodokkuusvalioksi.

Kokeessa riittäisi, kun kävelee oman kodin tallennehyllylle, nappaa sieltä isännän haluaman VHS:n tai DVD:n ja tuo sen pyytäjälle. Tähän asti kaikki hyvin.

Mutta ransukokeen laatijoille on viime hetkellä mennyt pupu pöksyyn: mitäpä jos jättikokoisten videonoutajien harrastajat pitävätkin koetta aivan liian lepsuna ja helppojen muodokkuusvalioiden pelossa hylkäävät perinneyhdistyksen kokouksessa koko esityksen. Demokraattisesti enemmistöllään, kun niitä jättikokoisia on keskikokoisia huomattavasti enemmän.

Vaan voihan kokousväkeä viilata linssiin sääntökikkailulla. Vaaditaan ensinnäkin kaksi hyväksyttyä koesuoritusta muodokkuusvalion arvoon kahdelta eri tuomarilta – joita ei ole vielä koulutettu ensimmäistäkään. Vähät siitä, että rekkumaailmassa yleensä taipumuskoe on sellainen, johon sen kertaalleen läpäissyt ei saa tulla toista kertaa. Vähät siitäkin, että keskikokoisten videonoutajien jalostuksen kannalta olisi parempi, että jos tuloksia tulee sata (100), niin ne tulisivat sadalta (100) koiralta eikä viideltäkymmeneltä (50).

Kun laatijaporukka lisäksi innokkaasti harrastaa rodun videovuokraamoonlampsimiskoetta, niin mihinkä seepra raidoistaan pääsee. Lampsiminen on tottakai tärkeämpää kuin oikean tallenteen löytäminen, joten vaaditaan, että koe on suoritettu hyväksytysti, jos oikean tallenteen rodunomaisesta käsittelystä saa arvosanan "riittävä" mutta lampsimisesta pitää saada vähintään "hyvä". Vähät siitä, että keskikokoisten videonoutajien jalostuksen kannalta olisi parempi, jos koirat osaisivat hienosti tunnistaa VHS:n ja DVD:n eron.

Vaan väliäkö tuolla, kun VHS-kelat ovat museotavaraa ja tallenteetkin ovat kohta kaikki digiboksin kovalevyllä. Pääasia ei olekaan jalostaminen vaan se helppojen muodokkuusvalioiden pelkääminen.

Aikojen saatossa jokunen videonoutaja on käynyt luonnikkuustestissä tsekkaamassa, onko otuksilla koiramainen luonne vaiko eikö. Tuloksien perusteella videovuokraamoonlampsimiskokeella ei 20 vuoteen ole ollut luonnetta jalostavaa vaikutusta, vaan ransuissa on paljon niitä, jotka pelästyvät omaa varjoaan ja muistavat sen loppuikänsä. Niinpä perinneyhdistyksessä on kehitetty ajatus myös siitä, että hyväksytyllä luonnikkuustestillä keskikokoinen videonoutaja voisi pätevöityä muodokkuusvalioksi.

"Voi kauhistus sentään", parahtavat jättikokoisten videonoutajien harrastajat, "eiväthän pikkuransut sitten enää kävisi videovuokraamoonlampsimiskokeissa lainkaan."  Suorastaan sydäntäsärkevä argumentti, vaan huomaamatta on jäänyt, etteivät ne  pikkuransut lampsi sinne videovuokraamoon nytkään. Ja globaaleiksi muodokkuusvalioiksi tullakseen niiden pitäisi anyway suorittaa se lampsiminen.

Ajatus on muutenkin pysähtynyt vähän kesken: jos luonnikkuustestin perusteella jalostuksesta karsittaisiin varjonsa pelkääjät, niin jonkin ajan kuluttua pitäisi kaiketi tarkistaa, tepsikö konsti sellaisenaan tai yhdessä sen taipumuskokeen kanssa, joka siis ei ole taipumuskoe eikä mittaa rodunomaista tallenteen tunnistamista. Milläpä muulla tarkistat kuin jälkeläisten luonnikkuustestillä. Analogia on sama kuin se, että Töölön kuppa todetaan lääkärintarkastuksessa, karkoitetaan penisilliinillä ja vaivan katoaminen todetaan nimenomaan lääkärintarkastuksella eikä tikanheittokisalla.

Mitä opimme tästä? Jälleen kerran sen, että logiikka ja koiran talutushihna eivät piile samassa kourassa.