Jotta uudelle skannerille saatiin työpöydältä tila, työpöytä piti
raivata. Pinojen välistä löytyivät kännykän hands-free-kuulokkeet,
jotka ovat vaivanneet ajatuksia viime päivinä muutenkin.
Kas kun hand-free-vermeet ovat tehneet sen, että itsekseen puhujista ei
tänä päivänä enää tiedä, kuka puhuu puhelimessa ja kuka on oikeasti
hullu. Ennen vanhaan sen kyllä tiesi.
Töölössä liikkui 1960-luvulla parikin onnellista, joihin koulumatkalla
tuli kiinnittäneeksi huomiota. Toista kutsuttiin hihimummoksi, koska
hän jupisi itsekseen ja sanoi säännöllisin välein hi-hi niin, että koko
täti hypähti ilmaan. Toinen pelkäsi atomisaasteita ja käytti – satoi
tai paistoi – puoliksi avattua sateenvarjoa kuin hattua.
Kannelmäen ja keskustan välisellä bussireitillä saattoi silloin tällöin
törmätä viimeisen päälle meikattuun ikääntyneeseen blondiin, joka
kuvitteli olevansa Grace Kelly tai Marilyn Monroe. Hänellä oli
mielestään bussissa vakiopaikka niillä selkä bussinlaitaa nuolevilla
penkeillä, ja sanomista tuli, jos joku kaunottaren vakiopaikalla istui.
Pois oli mentävä, hyvä ettei koko bussista, jotta kaunotar sai istua
omalla paikallaan ja kuninkaallisesti vilkuttaa kulkuneuvossa oleville
faneilleen.
Noiden nuoruuteni kylähullukokemusten vuoksi kännykän käytössäni oli
aikanaan vaihe, jolloin tuntui nololta höpöttää lähes itsekseen eli
puhelimeen julkisella paikalla. Nyt siihen on tottunut, mutta
hands-free on vielä ylitsekäymätön pala nykykulttuuria, jossa ei kykene
näkemään hullun ja järjissään olevan eroa eikä sillä ole edes väliä.
keskiviikko, 6. joulukuu 2006
Kommentit