Jotta uudelle skannerille saatiin työpöydältä tila, työpöytä piti raivata. Pinojen välistä löytyivät kännykän hands-free-kuulokkeet, jotka ovat vaivanneet ajatuksia viime päivinä muutenkin.

Kas kun hand-free-vermeet ovat tehneet sen, että itsekseen puhujista ei tänä päivänä enää tiedä, kuka puhuu puhelimessa ja kuka on oikeasti hullu. Ennen vanhaan sen kyllä tiesi.

Töölössä liikkui 1960-luvulla parikin onnellista, joihin koulumatkalla tuli kiinnittäneeksi huomiota. Toista kutsuttiin hihimummoksi, koska hän jupisi itsekseen ja sanoi säännöllisin välein hi-hi niin, että koko täti hypähti ilmaan. Toinen pelkäsi atomisaasteita ja käytti – satoi tai paistoi – puoliksi avattua sateenvarjoa kuin hattua.

Kannelmäen ja keskustan välisellä bussireitillä saattoi silloin tällöin törmätä viimeisen päälle meikattuun ikääntyneeseen blondiin, joka kuvitteli olevansa Grace Kelly tai Marilyn Monroe. Hänellä oli mielestään bussissa vakiopaikka niillä selkä bussinlaitaa nuolevilla penkeillä, ja sanomista tuli, jos joku kaunottaren vakiopaikalla istui. Pois oli mentävä, hyvä ettei koko bussista, jotta kaunotar sai istua omalla paikallaan ja kuninkaallisesti vilkuttaa kulkuneuvossa oleville faneilleen.

Noiden nuoruuteni kylähullukokemusten vuoksi kännykän käytössäni oli aikanaan vaihe, jolloin tuntui nololta höpöttää lähes itsekseen eli puhelimeen julkisella paikalla. Nyt siihen on tottunut, mutta hands-free on vielä ylitsekäymätön pala nykykulttuuria, jossa ei kykene näkemään hullun ja järjissään olevan eroa eikä sillä ole edes väliä.