Työvoimareserviläisen luontoisetuihin kuuluu mahdollisuus ojentautua aterioinnin jälkeen kahdenistuttavalle, ja jos nukuttaa niin so what. Paitsi, että paljonkin what.

Tänään parin tunnin nokoset päättyivät uneen, jonka muistan, ja jonka syytä ja alitajunnan kummallisuuksia olen ihmetellyt koko loppuillan. Kuuluin johonkin metsänvartijaporukkaan, joka pörräili ympäri maastoja pikkuisilla sinivihreillä lentokoneilla ja mustilla taisteluhelikoptereilla.

Ensin mälläsin yhden pikkukoneen. Siirryin taisteluhelikopteriin ja aikani lenneltyäni parkkeerasin vuoren laelle työpaikan lounaskuppilaan näköalaikkunoiden ääreen, mistä seurasin, kun Jälkikasvu teki kuvioita omalla hulikuprlelillaan niin, että piti elein komentaa se lopettamaan.

Kun sitten lounasteltuani palasin pihalle noustakseni uudelleen kopteriini, niin se oli kadonnut. Etsiskelin sitä ympäriinsä, ja kun en löytänyt kävin kiukuissani potkaisemassa pihan koristeena olluttta DC-kolmosta, joka potkusta lähti liikkeelle ja lipui arvokkaasti läheiseen järveen.

Uni on sikäli mahdoton, että pelkään lentämistä, ja sikäli mahdollinen, että lentopelostani huolimatta tykkään matkata helikopterissa (jos härveli on brittiläinen sotilaskopteri ja kuskit salskeita tiukkapeppuisia nuoria miehiä... mutta se on jo sitten ihan toinen tarina). Parin tunnin nokosten nurja puoli on se, että yöunet eivät aikanaan tahdo tulla.

Ja kun tulevat, niin tiedän nukkuvani huonosti, kun näen unta siitä, että nukun huonosti.