Työvoimareserviläisen luontoisetuihin kuuluu mahdollisuus ojentautua
aterioinnin jälkeen kahdenistuttavalle, ja jos nukuttaa niin so what.
Paitsi, että paljonkin what.
Tänään parin tunnin nokoset päättyivät uneen, jonka muistan, ja jonka
syytä ja alitajunnan kummallisuuksia olen ihmetellyt koko loppuillan.
Kuuluin johonkin metsänvartijaporukkaan, joka pörräili ympäri maastoja
pikkuisilla sinivihreillä lentokoneilla ja mustilla
taisteluhelikoptereilla.
Ensin mälläsin yhden pikkukoneen. Siirryin taisteluhelikopteriin ja
aikani lenneltyäni parkkeerasin vuoren laelle työpaikan lounaskuppilaan
näköalaikkunoiden ääreen, mistä seurasin, kun Jälkikasvu teki kuvioita
omalla hulikuprlelillaan niin, että piti elein komentaa se lopettamaan.
Kun sitten lounasteltuani palasin pihalle noustakseni uudelleen
kopteriini, niin se oli kadonnut. Etsiskelin sitä ympäriinsä, ja kun en
löytänyt kävin kiukuissani potkaisemassa pihan koristeena olluttta
DC-kolmosta, joka potkusta lähti liikkeelle ja lipui arvokkaasti
läheiseen järveen.
Uni on sikäli mahdoton, että pelkään lentämistä, ja sikäli mahdollinen,
että lentopelostani huolimatta tykkään matkata helikopterissa (jos
härveli on brittiläinen sotilaskopteri ja kuskit salskeita
tiukkapeppuisia nuoria miehiä... mutta se on jo sitten ihan toinen
tarina). Parin tunnin nokosten nurja puoli on se, että yöunet eivät
aikanaan tahdo tulla.
Ja kun tulevat, niin tiedän nukkuvani huonosti, kun näen unta siitä, että nukun huonosti.
keskiviikko, 7. helmikuu 2007
Kommentit