Minussa lienee geneettisesti perittynä tai kasvatuksen kautta iskostettuna joukkohysterian torjuntamekanismi. En ole koskaan ymmärtänyt esiintymislavojen edessä kirkuvia faneja, en Elvis-hysteriaa, en Beatles-maniaa enkä Dianan palvontaa. Ylenpalttinen hehkutus saa minut täysin takajaloilleen ja suorastaan vähättelemään hehkutuksen kohteen ansioita. Oli syytä tai ei.

Elviksen laulaminen ei ole koskaan ole miellyttänyt minua enkä todellakaan jaksa surra hänen kuolemaansa sen enempää 30 vuotta sitten kuin nytkään. Beatles-musiikkia kuuntelen mieluiten sinfoniaorkesterille sovitettuna. Katsoin aikanaan sekä Dianan häät että hautajaiset, mutta ilman sen suurempia mielenliikutuksia.

Varsinaisen joukkohysterian keskelle olen osunut kerran. Koripalloilun EM-kisat käytiin Kreikassa 1987. Pudotuspelivaiheessa Ateena meni sekaisin jokaisesta Kreikan voitosta,  ja se näkyi ja kuului katukuvassa yöt läpeensä häiriten lajista täysin piittaamatonta turistia. Finaaliyön hulabaloo vei kuitenkin mennessään – kahden kreikkalais-Adoniksen keskellä moottoripyörän selässä Viva Hellasta kailotellen. Hauska turistikokemus mutta ei yhtään sen enempää.

Olisihan koti-Suomessakin ollut mahdollisuus lätkä- ja viisuvoittojen hulinoimiseen, mutta siinä vaiheessa joukkohysterian torjuntamekanismini ei enää pettänyt.

Ymmärrän esikuvien tarpeen. Liiallisen ihannoinnin kautta epäjumaliksi nostamista sen sijaan en saata käsittää.