Minussa lienee geneettisesti perittynä tai kasvatuksen kautta
iskostettuna joukkohysterian torjuntamekanismi. En ole koskaan
ymmärtänyt esiintymislavojen edessä kirkuvia faneja, en
Elvis-hysteriaa, en Beatles-maniaa enkä Dianan palvontaa. Ylenpalttinen
hehkutus saa minut täysin takajaloilleen ja suorastaan vähättelemään
hehkutuksen kohteen ansioita. Oli syytä tai ei.
Elviksen laulaminen ei ole koskaan ole miellyttänyt minua enkä
todellakaan jaksa surra hänen kuolemaansa sen enempää 30 vuotta sitten
kuin nytkään. Beatles-musiikkia kuuntelen mieluiten
sinfoniaorkesterille sovitettuna. Katsoin aikanaan sekä Dianan häät
että hautajaiset, mutta ilman sen suurempia mielenliikutuksia.
Varsinaisen joukkohysterian keskelle olen osunut kerran. Koripalloilun
EM-kisat käytiin Kreikassa 1987. Pudotuspelivaiheessa Ateena meni
sekaisin jokaisesta Kreikan voitosta, ja se näkyi ja kuului
katukuvassa yöt läpeensä häiriten lajista täysin piittaamatonta
turistia. Finaaliyön hulabaloo vei kuitenkin mennessään – kahden
kreikkalais-Adoniksen keskellä moottoripyörän selässä Viva Hellasta kailotellen. Hauska turistikokemus mutta ei yhtään sen enempää.
Olisihan koti-Suomessakin ollut mahdollisuus lätkä- ja viisuvoittojen
hulinoimiseen, mutta siinä vaiheessa joukkohysterian
torjuntamekanismini ei enää pettänyt.
Ymmärrän esikuvien tarpeen. Liiallisen ihannoinnin kautta epäjumaliksi nostamista sen sijaan en saata käsittää.
torstai, 16. elokuu 2007
Kommentit