Aina silloin tällöin juutun seuraamaan televisio-ohjelmia, joissa rempataan ja sisustetaan. Erityisiä suosikkejani ovat brittien kotkotukset: niiden tapetit ja värivalinnat ovat yksinkertaisesti vain niin kauheita.

Sisustuslehtiä en lue. Lopetin jopa niiden selailun pari vuosikymmentä sitten, kun jokin lehti oli rempannut lastenhuoneen, laittanut lattialle valkoisen maton ja valkoiselle matolle mustan koiran. Tuomitsin jutun, lehden ja kaiken maailman sisustajat elämästä vieraantuneiksi. Näkemäni tv-ohjelmat – etenkin ne brittiläiset – eivät ole kyenneet mielipidettäni muuttamaan. Tuorein kauhistus oli kanadalaiskeittiö, jonka lieden ja tiskipöydän taakse kaksi brittisisustajaa liimasi kullankeltaista paperitapettia. 

Niinpä minun pesääni ei ole sisustettu vaan kalustettu. Tai oikeammin eriparisia kalusteita sijoitettu niin, että systeemini toimivat. Ja ottavat huomioon kolme koiraa, joista kaikista lähtee eriväristä karvaa ja paljon. Matot ja muut tekstiilit sen mukaan ja sohvan oltava nahkaa.

Yksinelävän seniorin on voitava siirrellä pöytiä ja tv-tasoja, joten niiden alla on ehdottomasti oltava pyörät.  Koska yksinelävä seniori kerää pinoiksi kaikenlaista paperitavaraa, laskutilaa pinoille on oltava riittämiin. Niinpä yksinelävä seniori rakastaa kokin apupöydäksi tarkoitettua pyörällistä keittiökalustetta, jossa on paljon hyllyjä, laatikoita ja taitettava pöytätaso – koska sen voi sijoittaa työhuoneeseen paperipinojen alustaksi.

Mistä tuli mieleen, että Ikeaan pitäisi päästä...