Silläkin uhalla, että lyötte minuun vihoviimeisen kerrostalokyylän maineen, on pakko vuodattaa pohjatonta ihmetystä kanssaeläjien asennemaailmasta.

Kahdeksankerroksisen talomme neljänteen kerrokseen muutti jokunen viikko sitten uusi perhe. Isä, äiti, viisi  alle 10-vuotiasta lasta. Kuten kaikki muuttajat tämäkin perhe teki pientä pintaremppaa. Pora surisi vielä iltakymmeneltä, mistä samassa kerroksessa asuva taloyhtiön hallituksen puheenjohtaja kävi perskohtaisesti huomauttamassa. Se milloin poraavat on kuulemma yksityisasia. Taloyhtiön järjestyssäännöistä ei ollut perusteluksi, vaan perhe uhkasi ilmoittaa moisesta moitiskelusta isännöitsijälle. Hallituksen puheenjohtaja pyysi sanomaan isännöitsijälle terveisiä hallituksen puheenjohtajalta.

Itse törmäsin äitiin ja yhteen lapsista tilanteessa, jossa poltin päreeni kersaan heti kättelyssä. Viikkoa aiemmin olin joutunut roudaamaan kaikki neljä portaita pelkäävää koiraani yhdet kierrerappuset ylös ullakolle siirtyäkseni vintin yli viereiseen portaaseen, jossa hissi toimi. Kunhan ensin sama portaita pelkäävä lauma oli vastaavanlaisia kierreportaita saatu hilattua kierreportaiden verran alas. Hissin toimivuus omassa portaassa on siis tärkeää – ei vain minulle vaan useille ylimpien kerrosten ikääntyneille ja huonojalkaisille.

Hissillä on se metku, että se pysähtyessään ensin päästää pikku tömähdyksen ja sitten kuuluu äänekäs kolahdus, kun lukko aukeaa. Ennen töms-klok-ääntä hissin ovea ei edes kannata yrittää rynkyttää auki. Jos yrittää, koko roska voi sanoa toimintasopimuksen irti.

No, kyseisen perheen kersa rynkytti ovea tuntuvasti ja moneen kertaan alta viisivuotiaan innolla. Kun astuin hissistä ulos, tenava sai kuulla kunniansa sekä oppitunnin töms-klok-yhdistelmästä ynnä steitmentin siitä, että vaahtosammuttimen kokoiset eivät hissillä yksinään ajele eivätkä muutenkaan sen kanssa leiki. Mammansa oli nurkan takana lastenvaunuja parkkeeraamassa ja piti sen seitsemän pärinän siitä, kuinka talo on lapsivihamielinen eikä elä lasten ehdoilla ja hänen lastensa käyttäytyminen on ... no mikäs muukaan kuin yksityisasia.

Tuorein naapurikahakka alkoi sitä, kun perheen yläkerran naapuri tuli äidille ihmetelleeksi lasten mekkalointia vielä iltayhdeltätoista. Äidin mukaan mukulat kuitenkin menevät nukkumaan iltayhdeksältä ja sitä paitsi se nukkumaanmenoaika on yksityisasia. Ei kai se ole, jos yläkerran naapuri herää alakerrasta kuuluvaan monilapsiääniseen kitinään ja hulinaan iltayhdeltätoista.

Koska perheen asenteena näyttää olevan, että hyökkäys on paras puolustus, yläkerran naapurin postiluukusta on tullut parikin kirjelippusta, joissa korostetaan yksityisasiaa ja elämän ääniä – sekä huomautetaan siitä, kuinka ko. perheenäiti kuulee koirien haukkuvan ja ulisevan, vaan elämän ääniä ymmärtävänä ei ole niistä moksiskaan eikä valita.

Juu, yläkerran naapurilla on koira. Staffi, jonka olen tuntenut kahdeksan vuotta enkä ole koskaan kuullut haukkuvan. Röhkivän ja kurnuttavan kyllä staffimaiseen tapaan, nimenomaan ilosta ja mielihyvästä. Ja kun olen sitä ulkoiluttanut emännän pitemmiksi venähtäneiden työpäivien vuoksi, staffiherra ei ole ulisten tuloani odottanut eikä lähtöänikään valittamaan jäänyt.

Vielä ei ole mamma törmännyt minun laumaani. Ihan jo olen varautunut sanomaan, että porukkani intomielinen möly huttukupin antoaikoihin ja suvun suosikkijäsenten tullessa käymään on yksityisasia.