Seinäni takana asuu naapuri, jonka olen kymmenen vuoden ajan tuntenut vain sukunimeltä. Kahdeksankymppinen täti, jonka kanssa  ollaan yleensä "päivää, on se ilmoja pidellyt"-tyylisessä jutustelussa silloin, kun kohdakkoin satutaan.

Paitsi kolme kertaa.

Ekalla kerralla täti soitti ovikelloani, koska hänen asunnossaan haisi omituiselle. Kävin nuuhkimassa ja pelastin kaasuliedelle kiehumaan unohtuneen vesikasarin teepusseineen.

Toisella kerralla hälytyksen syy oli pelottavampi. Täti oli kaatunut ja lyönyt leukansa verille. Oli itse jo soittanut ambulanssin, mutta halusi minun varmistavan, että apu pääsee sisään ulko-ovesta.

Tänään oli sitten se kolmas kerta. Työntyi ovesta sekavassa mielentilassa. Lääppi seiniä ja oli pudottaa niin taulut kuin peilinkin, koska piti päästä Itäkeskukseen. Ankkuroitui eteiseen etsimään Itäkeskus-väylää seinistä ja pani voimallisesti vastaan yrityksiäni saatella hänet omaan kotiinsa. Yritys tosin olisi ollut turha, koska tädin ovi oli lukossa ja avaimet olivat kuulemma siellä Itäkeskuksessa. 112 hoiti apua paikalle.

Homman rauhoituttua en oikein tiedä mitä ajatella. Vanhustenhuollon tilasta. Siitä, miten paljon täti on vaaraksi itselleen ja muille esimerkiksi sen kaasulieden kanssa. Siitä miten suurella todennäköisyydellä itse saatan olla vastaavanlainen tapaus parinkymmenen vuoden kuluttua. Dementikko, diabeetikko ja ties mikä -tikko.