Jo kolmessa päivässä olen alkanut oivaltaa, miksi työelämästä joutilaiksi siirtyneillä tuntuu olevan aivan mahdoton kiire. Kun on aikaa syynätä kotinurkkia vähän tarkemmin, löytyy järjettömästi puuhaa.

Sukelsin tänään kaapilliseen valokuvia. Paljon koirakuvia, joista on sangen tarkkaan tutkittava, mikä hurtta kulloinkin on kyseessä. Paljon matkailukuvia reissuista, joita ei vähään aikaan ole muistanut edes tehneensä. Jälkikasvun ulkomaanmatkoja ja leirikoulua sekä kuvia bileistä, joiden tarkemmista tapahtumista en halua yksityiskohtia tietääkään.

Kuvat siis pitäisi järjestää, herkuimmat pitäisi skannata ja diojen säilymistä pohtia. Siinä menee varmasti useampikin sade- ja talvikuukausi. Valokuvien setvimisen lisäksi pitäisi raivata videokirjasto ja polttaa DVD:lle kaikki sellainen, mitä ei mistään tallennepalvelusta saa edes rahalla ostaa. Pitäisi raivata myös vanhanaikaisia kirjoja, siivota erinäinen määrä laatikoita,  pestä ikkunat ja parvekelasit, karsia vinttikomeron aarteita ja vaatekaappeja. Ynnä tuhat muuta askaretta.

Äitini virkkasi vanhoilla päivillään ja 11 prosentin näönjäänteillään kalastajalangasta kymmeniä tilkkuja, jotka joku kodinhoitaja sitten ompeli yhteen tanakaksi päiväpeitoksi. Ehkäpä keksin riittävästi kaikkea muuta askaretta, ettei tarvitse virkkuukoukkuun tarttua. Muuten voisi käydä niin kuin isälleni, joka siihen maailman aikaan "pikkukouluksi" nimitetyillä alaluokilla joutui virkkaamaan siinä missä tytötkin. Lanka oli tiukalla ja koukku tökki niin, että pikkumieheltä pääsi itku. Opettajaneiti kysymään murheen syytä, johon isäni keksi nyyhkiä, jotta "isoäiti kuolee". Siitä paikasta poika passitettiin kotiin suvun tulevaa murhetta jakamaan, ja isoäitihän teki sitten kuolemaa koko lukuvuoden aina käsityötuntien aikaan.