Jo kolmessa päivässä olen alkanut oivaltaa, miksi työelämästä
joutilaiksi siirtyneillä tuntuu olevan aivan mahdoton kiire. Kun on
aikaa syynätä kotinurkkia vähän tarkemmin, löytyy järjettömästi puuhaa.
Sukelsin tänään kaapilliseen valokuvia. Paljon koirakuvia, joista on
sangen tarkkaan tutkittava, mikä hurtta kulloinkin on kyseessä. Paljon
matkailukuvia reissuista, joita ei vähään aikaan ole muistanut edes
tehneensä. Jälkikasvun ulkomaanmatkoja ja leirikoulua sekä kuvia
bileistä, joiden tarkemmista tapahtumista en halua yksityiskohtia
tietääkään.
Kuvat siis pitäisi järjestää, herkuimmat pitäisi skannata ja diojen
säilymistä pohtia. Siinä menee varmasti useampikin sade- ja
talvikuukausi. Valokuvien setvimisen lisäksi pitäisi raivata
videokirjasto ja polttaa DVD:lle kaikki sellainen, mitä ei mistään
tallennepalvelusta saa edes rahalla ostaa. Pitäisi raivata myös
vanhanaikaisia kirjoja, siivota erinäinen määrä laatikoita, pestä
ikkunat ja parvekelasit, karsia vinttikomeron aarteita ja
vaatekaappeja. Ynnä tuhat muuta askaretta.
Äitini virkkasi vanhoilla päivillään ja 11 prosentin näönjäänteillään
kalastajalangasta kymmeniä tilkkuja, jotka joku kodinhoitaja sitten
ompeli yhteen tanakaksi päiväpeitoksi. Ehkäpä keksin riittävästi
kaikkea muuta askaretta, ettei tarvitse virkkuukoukkuun tarttua. Muuten
voisi käydä niin kuin isälleni, joka siihen maailman aikaan
"pikkukouluksi" nimitetyillä alaluokilla joutui virkkaamaan siinä missä
tytötkin. Lanka oli tiukalla ja koukku tökki niin, että pikkumieheltä
pääsi itku. Opettajaneiti kysymään murheen syytä, johon isäni keksi
nyyhkiä, jotta "isoäiti kuolee". Siitä paikasta poika passitettiin
kotiin suvun tulevaa murhetta jakamaan, ja isoäitihän teki sitten
kuolemaa koko lukuvuoden aina käsityötuntien aikaan.
keskiviikko, 6. syyskuu 2006
Kommentit