Koska kaikkinaiset katastrofit tekevät elämästä elämän, viikko tietenkin alkaa näin:

Aamukahdeksalta tietsikan ääressä ison projektin parissa. Kiire kuin kirpun tapossa. Klo 13.00 tietovekotin sanoo "poks" ja kämpästä sammuvat kaikki valot. Tuntia myöhemmin paikalle hälytetyn sähkömiehen avulla on selvitetty, että sähkölaitteissani on jokin viallinen vehje. Kun yksi kerrallaan on kytketty milloin mikäkin virtajohto, syylliseksi paljastuu tietokone.

Päästellessäni kaikki tuntemani kirosanat kaikilla maailman kielillä on huudettava apuun Mac-hovihankkijani Tector, joka jo puhelimitse osaa kertoa virtalähteen kajahtaneen. Lampunjalka kainaloon ja Pukinmäkeen. Sitten vähän räknäillään virtalähteen korjausta ynnä muuta huoltoa, muistin lisäystä ja käyttöjärjestelmän päivitystä – ja siirrytään pikku vertailun jälkeen katselemaan kokonaan uutta konetta.  Ja sovitaan, että vanhasta koneesta kaadetaan kovaleyltä uuteen kaikki mitä sieltä ehjänä löytyy, minkä puuhan tiedän vanhasta kokemuksesta olevan sekä inhottavaa että aikaa vievää. Kun se muilta sujuu sutjakkaasti, niin minä siitä vaikka maksan. Onhan tässä suku, joka ei säästä.

Yli 15 vuotta kestänyt asiakassuhde ehkä vähän hintavammassa puulaakissa maksoi itsensä kerralla takaisin äärest upeana palveluna. 27 tuntia katastrofin jälkeen pöydälläni hyrrää vanhan, aikoinaan Lampukseksi nimetyn iMacin i-seuraaja Mister Macconen. Käyttöjärjestelmä-Pantterista on tullut Leopardi, on gadgetia ja widgetiä, vauhtia, langattomuutta ja jopa kaukosäädin. Mikä tärkeintä: kaikki vanhan koneen kovalevyn tiedostot ja ohjelmistot ovat tallella. Eivätkä pelkästään tallella vaan ohjelmat myös päivitettyinä ja toimivuus tarkistettuna. Ja kotiinkannon tarkoituksena varmistaa, että myös kaikki oheislaitteet toimivat ja saan kaikkiin tyhmiin kysymyksiini selkeän ja ymmärrettävän vastauksen ilman nörttislangia.

Sangen miellyttävä kokemus.