Pahantapaisten SenioriKansalaisten riehuntareissulla tunnustin
Kokkipuodissa, että kaikki pienet keittiön tarvikkeet viehättävät minua
paljon enemmän kuin isot. Mieluummin pikkainen blinipannu kuin
monikiloinen puolen komppanian valurautahirviö.
Epäilin, että pienestä tykkäämiseni täytyy johtua siitä, etten ole
lapsena saanut leikkiä riittävästi nukkekodilla. Ei minulla kunnollista
nukkekotia edes ollut, vain sellainen itse tehty. Hangon
keksilaatikosta ja kalusteet tulitikkulaatikoista. Hellahuone, etten
sanoisi. Mutta tapetit olivat ihan oikeaa tapettia, ja liimaa oli
käytetty sen verran monta Akvilan pulloa, että talolla oli isäni mukaan
painoa kivitalon verran.
Mutta minimalismillani lienee muitakin syitä. Koirien on oltava pieniä,
mutta fifiraja se on minullakin. Hansikkaat ostan tietenkin
lastenosastolta, ja edelleen on sormissa
kasvunvaraa, joten pienillä käsillä ei tanskandogeja ohjailla.
Asunnon on oltava pieni, jopa alle sinkkukämppien tilastollisen
keskiarvon. Kun vartta ei ole enempää kuin tuhannesosa mailia, niin
mitä sitä suuremmalla. Enkä tosiaankaan tykkää siivota, en varsinkaan
turhia neliöitä.
Ihmiselle, joka herää siitä samasta asennosta, johon nukahtikin, ei
tarvitse hankkia 120 senttiä leveää petiä – eikä se pieneen kämppään
edes mahtuisikaan. Enkä sitäpaitsi tykkää sängyistä, jotka näyttävät
sängyiltä. Sen sijaan futondivaani, joka muuttuu sängyksi, on ihaan
jees. On niin orientaalinen olo rullata vuodevaatteet aamuisin
pois ja iltaisin paikalleen.
Mokomakinpikapeti, sanoisi varmaan japanilainen. Siitä
kahdenistuttavasta sohvasta, johon useimmiten iltaisin nukahdan. Kun
kerran mahdun.
torstai, 2. marraskuu 2006
Kommentit