Pahantapaisten SenioriKansalaisten riehuntareissulla tunnustin Kokkipuodissa, että kaikki pienet keittiön tarvikkeet viehättävät minua paljon enemmän kuin isot. Mieluummin pikkainen blinipannu kuin monikiloinen puolen komppanian valurautahirviö.

Epäilin, että pienestä tykkäämiseni täytyy johtua siitä, etten ole lapsena saanut leikkiä riittävästi nukkekodilla. Ei minulla kunnollista nukkekotia edes ollut, vain sellainen itse tehty. Hangon keksilaatikosta ja kalusteet tulitikkulaatikoista. Hellahuone, etten sanoisi. Mutta tapetit olivat ihan oikeaa tapettia, ja liimaa oli käytetty sen verran monta Akvilan pulloa, että talolla oli isäni mukaan painoa kivitalon verran.

Mutta minimalismillani lienee muitakin syitä. Koirien on oltava pieniä, mutta fifiraja se on minullakin. Hansikkaat ostan tietenkin lastenosastolta, ja edelleen on sormissa kasvunvaraa, joten pienillä käsillä ei tanskandogeja ohjailla.

Asunnon on oltava pieni, jopa alle sinkkukämppien tilastollisen keskiarvon. Kun vartta ei ole enempää kuin tuhannesosa mailia, niin mitä sitä suuremmalla. Enkä tosiaankaan tykkää siivota, en varsinkaan turhia neliöitä.

Ihmiselle, joka herää siitä samasta asennosta, johon nukahtikin, ei tarvitse hankkia 120 senttiä leveää petiä – eikä se pieneen kämppään edes mahtuisikaan. Enkä sitäpaitsi tykkää sängyistä, jotka näyttävät sängyiltä. Sen sijaan futondivaani, joka muuttuu sängyksi, on ihaan jees. On niin  orientaalinen olo rullata vuodevaatteet aamuisin pois ja iltaisin paikalleen.

Mokomakinpikapeti, sanoisi varmaan japanilainen. Siitä kahdenistuttavasta sohvasta, johon useimmiten iltaisin nukahdan. Kun kerran mahdun.