Elämänmenoni koirajoukosta nousee aina joku muita likemmäksi sydäntä. Neljä viime vuotta erityinen Mamman Mussu on ollut laumani nuorimmainen, Nuutti.

70314.jpg

Nuutissa ei päällepäin ole mitään erikoista. Värikin on väärä, ja kasvattajana olisin ollut iloinen, jos poika olisikin ollut tyttö. Nuutti ei ole myöskään sellainen, jota tavataan kutsua viisaaksi koiraksi, eikä se ole muutenkaan ylenmäärin nokkela. Se on kiltti olematta nössö ja luottaa 110-prosenttisesti siihen, ettei kukaan eikä mikään koskaan tee sille mitään pahaa.

Eikä ole tehnytkään, sillä Nuutti on sosiaalisesti erittäin taitava suhteessa sekä lajitovereihinsa että ihmisiin. Se valitsee aina ja erehtymättä oikean menettelytavan tavatessaan uusia kaksi- tai nelijalkaisia.

Koska Nuutti on Mamman Mussu, se on aamu- ja iltapalakaverini muun lauman nukkuessa. Koska Nuutti on osoittanut halua oppia asioita, sitä on aamu- ja iltapalan yhteydessä leikisti koulutettu tottelevaisuuskokeiden alkeistemppuihin. Nimenomaan leikisti.

Mäyräkoiralle maahanmeno on yksi alistavimmista liikkeistä, suorastaan nöyryytys. Ei Nuutille. Harvemmin olen nähnyt koiraa, joka menee niin riemullisesti maahan kuin Nuutti. Kädenliike tai varpaan naputus lattiaan riittää komennoksi, eikä palkkiokaan ole enää tarpeen. Nuutille riittää, että "tämä on minun ja Mamman juttu, ja tämän minä osaan hyvin".

Maahanmenosta olemme nyt siirtyneet sivulle tulemiseen. Tarkoitus on, että koira tulee minua kohti, ohittaa minut oikealta puoleltani ja kiertyy säärieni takaa vasemmalle sivulleni istumaan. Pari viikkoa asiaa on tahkottu, ja oikeata menettelyä syvennetty silloin, kun ulkoa tultaessa otetaan talutin pois.

Tänä aamuna lamppu syttyi. Koko koirasta näki, miten onnellinen se oli havaitessaan, mitä Mamma oikein haluaa. Juustopalkkiolla ei ollut mitään merkitystä. Silmät loistivat ja häntä heilui – todennäköisesti Nuutti olisi hihkunut riemusta, jos olisi osannut. Se kun on kaiken lauhkeutensa lisäksi vielä sangen äänetönkin mäyräkoiraksi.

Olen nähnyt samanlaisen riemun kerran aikaisemmin toistakymmentä vuotta sitten, kun senaikainen elämäni koira kolmen vuoden yrittämisen, treenaamisen ja turhautumisen jälkeen suoriutui jälkikokeesta ykköspalkinnon arvoisesti. Silloin ei itsestään ylpeälle koiralle metsäautotien leveys riittänyt eikä sen häntä ollut koskaan noussut niin korskean korkealle.

Nämä ihmisen ja koiran yhteiset onnistumisen hetket kestävät vain muutamia sekunteja mutta pysyvät mielessä ikuisesti. Oman lisänsä pipanoihin tuo se, että todella tajuaa elävänsä yhtä elämänsä onnellisimmista hetkistä ennen kuin se on jo kiitänyt ohi.