Asun sikäli poikkeuksellisessa itähelsinkiläisessä taloyhtiössä, että jokseenkin normaalin pesutuvan lisäksi meillä on myös oma kuntosali ja kirjasto.

Kirjasto on pesutuvan ulkopuolella ja alunperin se oli vain isohko lokerikko, jossa kierrätettiin aikakausilehtiä. Nyt lokerikon alle on tullut kaksi tilavaa kirjahyllyä, ja vaikka nimikkeitä ei ole monta niin tarjonnan äärilaidat ovat kuitenkin Barbara Cartland ja John Steinbeck.

Mitäkö lainasin? Palasin lapsuuteen löytäessäni kokoomateoksen, jossa  on seitsemän tarinaa  Poikien seikkailukirjasto -sarjasta yli puolen vuosisadan takaa.  Lapsuudessani luin nimenomaan poikakirjoja. Vihervaaran Annaan, Pikku naisiin ja Pollyannaan tutustuin vasta paljon aikuisemmalla iällä.

Tarinoissa rautahelaisesta lippaasta ja Nils Grabben asepojasta huokuu 1920-1950-lukujen paatoksellinen isänmaallisuus, mutta viehättävää niissä on kielenkäyttö koukeroisine sanajärjestyksineen sekä sanasto. Joidenkin ilmaisujen kohdalla on ihan pakko jäädä murehtimaan, miten aika vie mennessään kauniita sanoja jättäen ehkä jäljelle vain rippeitä ja niitäkin lähinnä vain kielihistorian selitysvarastoon. Kielen kannalta lienee haaksirikko, ettei laiturissa enää keinahtele haahti tai haaksi vaan vene.  

Taloyhtiön kirjasto tarjoaa ajanvietteen lisäksi ratkaisun tilaongelmaan. Saan omista hyllyistäni kierrätykseen kirjoja, joista maltan luopua. Ryhdyn puuhaan heti, kun olen saanut päätökseen tarinat Kreivisodan seikkailijat ja Stålhandsken kasvinkumppani.