Asun sikäli poikkeuksellisessa itähelsinkiläisessä taloyhtiössä, että
jokseenkin normaalin pesutuvan lisäksi meillä on myös oma kuntosali ja
kirjasto.
Kirjasto on pesutuvan ulkopuolella ja alunperin se oli vain isohko
lokerikko, jossa kierrätettiin aikakausilehtiä. Nyt lokerikon alle on
tullut kaksi tilavaa kirjahyllyä, ja vaikka nimikkeitä ei ole monta
niin tarjonnan äärilaidat ovat kuitenkin Barbara Cartland ja John
Steinbeck.
Mitäkö lainasin? Palasin lapsuuteen löytäessäni kokoomateoksen,
jossa on seitsemän tarinaa Poikien seikkailukirjasto
-sarjasta yli puolen vuosisadan takaa. Lapsuudessani luin
nimenomaan poikakirjoja. Vihervaaran Annaan, Pikku naisiin ja
Pollyannaan tutustuin vasta paljon aikuisemmalla iällä.
Tarinoissa rautahelaisesta lippaasta ja Nils Grabben asepojasta huokuu
1920-1950-lukujen paatoksellinen isänmaallisuus, mutta viehättävää
niissä on kielenkäyttö koukeroisine sanajärjestyksineen sekä sanasto.
Joidenkin ilmaisujen kohdalla on ihan pakko jäädä murehtimaan, miten
aika vie mennessään kauniita sanoja jättäen ehkä jäljelle vain rippeitä
ja niitäkin lähinnä vain kielihistorian selitysvarastoon. Kielen
kannalta lienee haaksirikko, ettei laiturissa enää keinahtele haahti tai haaksi vaan vene.
Taloyhtiön kirjasto tarjoaa ajanvietteen lisäksi ratkaisun
tilaongelmaan. Saan omista hyllyistäni kierrätykseen kirjoja, joista
maltan luopua. Ryhdyn puuhaan heti, kun olen saanut päätökseen tarinat Kreivisodan seikkailijat ja Stålhandsken kasvinkumppani.
torstai, 1. marraskuu 2007
Kommentit