sunnuntai, 12. huhtikuu 2015

Paperilehden kuolema - mutta verkkouutisista en maksa

Lopetin päivälehteni tilauksen. Ei se kummoinen ollut - paperia perjantaista sunnuntaihin, muina aikoina tabletti/selainversio. 

Kyse oli äärettömän pienestä asiasta. Tuoreimmassa ulkoasu-uudistuksessa aviisissa siirryttiin korostamaan asioita keltaoranssilla värillä. Värisävy oli sellainen, että tekstin pohjavärinä se teki mustan kirjasimen vaikealukuiseksi. Kirjasinvärinä se oli täysin kelvoton.

Meillä pidetään kauheaa porua siitä, kuinka väestö vanhenee, mutta printtimedian taittajakuntaa asia ei tunnu liikuttavan millään tavalla. Kaikenlaisia tekstin pohjavärejä valittaessa pääosassa tuntuu olevan jokin muu kuin se, että painettu teksti olisi lukukelpoista myös sille väestönosalle, joka ikääntyessään näkee yhä huonommin.

Kun nyt tablettini/selaimeni ei enää suunnista tilaamani päivälehden sivuille, seilailen erilaisilla maksuttomilla uutissivuilla. Ykkösvalintani on YLE - ainakin niin kauan, kun se tarjoaa tuoreimmat uutisensa nykyisessä muodossaan ja "minun verorahoilla".

Maksullisia uutissivuja kaihdan viimeiseen asti. En suostu maksamaan journalismista, joka jättää oikoluvun ja viestin sisällön tulkitsemisen lukijalle. Esimerkiksi käyköön viiden virkkeen "uutinen" parisuhdekärhämästä. Kaksi 43-vuotiasta riiteli oikein fyysisesti ja putkaan vietiin 50-vuotias mies. Sis kuka? Tod.näk. pätkään tulee aikanaan ns. päivitys, mutta tuskin moiseen pilipalijournalismiin kovin moni kuitenkaan palaa.

Oikolukijain ammattikunta kuoli pois, kun tekninen kehitys teki toimittajista latojia. Nettivallankumouksen myötä näyttää ilmeiseltä, että myöskään tekstiä käsitteleviä toimittajia / toimitussihteereitä ei enää ole ja toimittajat itse ovat luopuneet oman hengentuotteensa läpiluvusta.  

Kielenhuollosta ja sanojen merkityksen hallitsemisesta sanon vain sen verran, että nykyjournalistit tuskin haluavat, että heistä puhutaan toimittajajoukkiona.

torstai, 27. marraskuu 2014

(S)epeli raportoi 65: Mullistuksia

Päivää pitkästä aikaa.

Maailmanmeno on sellaista, että yhtäältä kaikki on sitä yhtä ja samaa ja toisaalta taas ei sitten olekaan ja pitää opetella uusia juttuhommeleita tai kerrata vanhoja alusta pitäen.

Niin kuin nyt se, että isoeno-Nuutti on ilmeisesti lähtenyt äitinsä eli isomummu-Nuudelin perään, koska kaveria ei ole näkynyt sitten heinäkuun. Sen korisohvakin on muuttanut meille. Itse asiassa Varamamman ja Viiksimiehen koko huusholi on muuttanut. Citykanien ja kettujen keskeltä on siirrytty kahdeksan kerrosta ylös, lähelle ostoshelvettiä, ison kivijalkakaupan naapuriin. Olen jo ollut siellä lellittävänä. Pähee mesta paitsi että lattiat ovat liukkaat ja äänekkäät koko kämpässä. Meillä on tommosta lampinaattia vain keittiössä, että Narunjatke kuulee, kun käymme mielenosoituksellisesti siellä kuppeja rapistelemassa.

Ehkä vieläkin isompi mullistus on se, että meille on tullut penska. Pieni, pahaääninen ja terävähampainen. Eikä pätkääkään nöyrä, koska se on TYTTÖ. Siis LIKKA.

tovejaelli.jpg

Mutsi-Elli (oikealla) ja minä pääsemme onneksi vähällä, koska isotäti-Maija, helmikuussa 14 vee, on synnynnäinen Maija Poppanen. Parin ykkösleikki on se, kun Maija ajaa penskaa takaa, penska syöksyy puolentoista metrin putkeen (siis siihen taipumuskokeen harjoittelutötteröön, joka on asunut meillä iät ja aamenet), Maija jää luuraamaan sisäänmenoaukolle ja penska ryntää toisesta päästä joko karkuun tai Maijan ahterikarvoihin. Ja alusta uudestaan.

Niin monet pennut Maija on jo ehtinyt leikittää, että voimme mutsin kanssa öllötellä sohvalla ja odotella viikonvaihdetta. Systeemi on näet sama  kuin laatu-Aatun kanssa aikoinaan: arkipäivät meillä, viikonvaihteet omassa kotonaan. Näin mennään, kunnes likka on kasvanut kunnon mäyräkoiraksi. Siis joskus ensi vuonna.

Joo, on penskalla nimikin: Tove Jansoninkiusaus Tuulispää. Kolme kuukautta.

Yst.terv.
(S)epeli, annamunkaikkikestää

torstai, 17. heinäkuu 2014

Kumpi on pahempi valhe?

"Älä osta paperitonta pentua." "Älä tue pentutehtailua." "Älä osta pentua huoltoaseman pihalla takakontista." "Älä osta koiraa säälistä." Älä sitä ja älä tätä, mutta sulovileenit ostavat, koska halvalla saavat. Koiran papereilla ei kuulemma mitään tee, ja rekisterikirjakasvattajat keksivät näitä "älä"-juttuja vain pelätessään omien ylihinnoiteltujen pentujensa myyntivaikeuksia.

Prepaid-puhelimillaan ja väliaikaisissa tiloissa kyseenalaisia pentujansa kauppaavien vastapainona rekisterikirjakasvattajat perustelevat oman kauppatavaransa hintaa jalostustyönsä vastuullisuudella, jalostusyksilöidensä testauksilla ja tutkimuksilla, rotujärjestöjensä suositusten mukaisella kasvatuksella ja papereiden paikkansapitävyydellä. Ollaan kunniallisia ja rehellisiä ja ajatellaan vain koiran parasta. 

Kummallakaan kantilla ei voi yleistää. Kaikki paperittomien pentujen myyjät eivät ole hoonoa soomea puhuvia, ylimalkaisuuksia latelevia huijareita. Rekisterikirjakasvattajien joukossa on toki niitäkin, jotka jättävät jotain kertomatta, eivät suostu osoittamaan vilpittömiä aikeitaan allekirjoittamalla Kennelliiton kasvattajasitoumusta ja ohjaisivat mieluusti rotujärjestöään suuntaan, jossa kasvattajan eli ihmisen hyöty on tärkeämpi kuin koirien ja koko rodun etu. 

Ihmisen hyödyn maksimoimiseksi joukko rekisterikasvattajia rodussa kuin rodussa olisi valmis luopumaan kaikista mahdollisista jalostusrajoituksista - etenkin kalliista terveystutkimuksista. Heillä on yleviä vaatimuksia tiedonkulun kaikkinaisesta avoimuudesta samalla, kun kuitenkin he haluavat jemmata joukon jo tehtyjä terveystuloksia ja jalostusrajoitusten poistolla tuntuvasti kaventaisivat uusien tietojen syntyä. Heidän mukaansa roduissa yleisesti esiintyviä perinnöllisiä vikoja ei pidä tunnustaa eikä julkikuuluttaa, koska se luo pennunostajille kuvaa sairaasta rodusta ja vaikeuttaa siten pentujen myyntiä. (Hups! Ks. ensimmäinen kappale.)

Puoli vuosisataa koiria harrastaneena olen vakuuttunut siitä, että talutushihna vakavasti vaurioittaa johdonmukaista ajattelua. Viime kuukausina olen joutunut myös pohtimaan, mikä on pahempi valhe: sekö, että paperittoman pennun kaupustelija pettää yksittäistä ostajaa vai sekö, että osa rekisterikirjakasvattajista pyrkii pettämään kokonaisen rodun.

torstai, 21. marraskuu 2013

Kapula, kapulampi...

Supersohvaperunalla on esittää kokomoinen liuta vaatimuksia viihdyttämislaitteilleen. Pitkäaikaisen kulutuskokemuksen perusteella yksi edellytys on ylitse muiden: jos vekottimen hallitsemiskapineessa on kuminäppäimet, älä osta sitä. 

En siis koskaan enää ikinä / aldrig / never osta telkkaria, digiboksia, kotiteatteria, DVD-laitetta tai ylipäänsä mitään viihdekapinetta, jonka kaukosäätimessä on kuminäppäimet. Ennen pitkää kumiset namiskukkelit kuluvat sellaisiksi, että niillä laitteen ohjaaminen syö sielua, nostattaa verenpainetta ja saa kielen niin myrkylliseksi, että vahinkopuraisu voi tappaa. Viihdy nyt sitten siinä.

Niinpä ennemmin tai myöhemmin supersohvaperuna siirtyy ns. yleiskaukosäätimiin, joissa on kunnon näppäimet ja joilla voi komennella vaihtelevalla menestyksellä useampaa eri vekotinta. Yleiskapuloissa on vallalla sama trendi kuin muussakin elektroniikassa: kehitys kehittyy – ja supersohvaperunan on saatava aina se uusin malli.

Jees, minulla on taas uusi yleiskake. Seuraa nimen ja linkin verran tekstimainontaa: Logitech Harmony Ultimate. Loppu on useamman viikon kokemusperäistä kuluttajavalistusta. 

Sanon heti kättelyssä: pitää olla Nörtti isolla ännällä ja kuulua sukuun, joka ei säästä. Jos et koskaan oppinut ajastamaan VHS-nauhuriasi, älä lue eteenpäin. Jos osasit, mutta pidät 270 euron hintaa älyttömänä, koska sillä saisi jo pieniruutuisen led-telkkarin (jonka kapulassa on kuminäppäimet), voit myös lopettaa lukemisen just nyt. 

LHU poikkeaa valmistajansa aiemmista malleista siinä, että systeemiin kuuluu laturin lisäksi keskitin eli hub ja kaksi IR-minimuunninta. Ne ovat tarpeen, jos ohjattavat laitteet ovat kaapissa oven takana. Muutamassa edellisessä saman valmistajan kakessani oli kuminäppäimet. Tässä ne ovat kovaa kamaa, tuntuma on hyvä ja vaste täsmällinen. 

LHU otetaan käyttöön internetissä. Tökitään USB-piuhalla kiinni tietsikkaan ja sitten mennään valmistajan palvelukeskukseen kertomaan, minkämerkkisiä ja -mallisia vekottimia kakella aiotaan ohjata. Telkkarin, radion ja kaikenlaisten virittimien ja tallentimien lisäksi kapulalla voi ohjata pelikonsoleita ja Philipsin HUE-lamppuja, ja älykännykkänsä voi valmistajan applikaatiolla muuntaa kaukosäätimeksi. Laitteen mukana tuleva käyttöohje on vain opas siihen, miten systeemin eri osaset liitetään. Täydellisempi opas löytyy... juuri niin: internetistä. EIkä sekään kerro, kuinka usein kapine on laitettava laturiin. Aika usein.

Varaudu siihen, että palvelukeskus ei tottele kaikkia nettiselaimia ja englantia on hyvä osata. Löytyy sieltä suomen kieltäkin, mutta en ole asiaan paremmin perehtynyt, koska kokemuksesta olen oppinut, että usein suomi on näissä jutuissa vaikeaselkoisempaa kuin english. Palvelukeskus tuntee tuhansia ja taas tuhansia laitemerkkejä ja -malleja, mutta kompastui 16-tuumaiseen Finluxin led-telkkariini. Ainakaan vielä en ole saanut sitä liitettyä hallintakokonaisuuteen.

Valmistajan kapulalogiikka on jo pitkään ollut se, että kapineella voi ohjata joko laitetta (device) tai toimintoa (activity) ja risteillä niiden välillä, jos tarve vaatii. Ja vaatiihan se, sillä toimintoja ei välttämättä saa sataprosenttisiksi. Omiin tarpeisiin sovitettaessa on eduksi, jos tietsikka ja ohjattavat vimpaimet ovat samassa tilassa, sillä homma toimii pitkälti yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja Nörtillähän on aina tarve viritellä vähän lisää ja sitten vielä vähän lisää.

Fyysisesti säädin on muotoiltu käteen istuvaksi, peräpää on raskaampi puolipallo, joka asettuu tasapainoisesti kämmenelle. Pienempikätinenkin ulottuu sujuvasti peukalollaan alaosan nappuloihin, mutta yläosan tallenteita hallinnoiviin näppäimiin tarvitaankin sitten useimmiten toista kättä. Jos ei muuten niin varmuuden vuoksi, sillä kaken keskiosaan on istutettu kosketusnäyttö, jossa voi hyödyntää myös eleitä eli napautuksia ja lääppimisiä. Vahinkohipaisuja sattuu harmillisen usein ja tietenkin syntyy aivan vääriä komentoja tyystin väärällä hetkellä. Muuten kosketusnäyttö toimii erinomaisesti ja antaa värisevän vasteen siitä, että käsky on annettu.

Kosketusnäyttöön voi ohjelmoida sellaisia komentoja, joita fyysisissä näppäimissä ei ole. Tarjolla on mm. mahdollisuus suosikkikanavien listaamiseen mutta vain yhdelle laitteelle. Jos normaalin tv-kanavatarjonnan lisäksi on esim. digiboksille liittänyt maksukanavia, kannattaa suosikkilistat ohjelmoida digiboksin katselutoimintoon. 

Aiemmin mainitusta linkistä löytyvä valmistajan sivu kuvineen selvittänee laitteen olemusta tarkemmin. Se ei kuitenkaan paljasta, miksi juuri minulle tämä vekotin on se, josta en ainakaan juuri nyt suostu suurin surminkaan luopumaan: se komentaa koko kämpässä. Kas kun supersohvaperunalla on olohuoneessaan IPTV-boksi, jonka tarjonnan olen jo pitkään toivonut näkyvän myös moottorisänkyni vieressä olevassa unijukkatelkkarissa. Se olisi ollut mahdollista vain hankkimalla toinen IPTV-boksi tileinen ja tilauksineen. Mutta nyt: muutamilla kympeillä boksin ahterin ainoaan HDMI-reikään liitettiin HDMI-splitteri ja 10 metriä laadukasta HDMI-piuhaa unijukkatelkkarin takamukseen.

LHU hoitaa loput. Seinän läpi. 

lauantai, 14. syyskuu 2013

(S)epeli raportoi 64: Näin ulkoilutetaan Narunjatketta

Silloin kun vaistoamme, että Narunjatke lähestyy mökkihöperyyden esiasteita, käynnistämme Operaation. Koska Narunjatke eksyy metsässä ja inhoaa hirvikärpäsiä, korpeen sitä ei voi viedä. Koska Narunjatke on lukenut liikaa uutisia, joiden mukaan autoilijat ovat ajaneet suojatiellä lasten ja mummojen päälle, on kaikki muutkin ulkoilureitit valittava niin, ettei ajoteitä tarvitse liiemmälti ylittää.

Operaatio alkaa nykimällä vastahakoinen Narunjatke metroon ja huristamalla Rautatientorille. Metrossa herätämme yleistä hämmästystä käyttäytymällä sivistyneesti. Pakko, sillä jos rellestäisimme, reissut jäisivät tyystin sikseen. 

Jo metrossa Narunjatke joutuu tekemään selvitystä siitä, kuka on kenenkin mutsi ja tätipuoli ja isotätipuoli, ja tähän sukulaisuuskysymykseen joudutaan Operaation aikana vastaamaan useasti. 

Rautatientorille saavuttuamme otetaan tiukka linja kohti keltaista tiilitaloa (Postitaloa, Narunjatkeen huom.) ja sen syrjää pitkin kohti sitä rakennusta, johon rakennuställingit on unohdettu (Sanomatalo, Narunjatkeen huom.). 

sanomatalo-normal.jpg

Jotta Narunjatke ei vikuroisi, käännymme tiukasti vasempaan ja suoritamme kaikki piss-nekset, tytöt nurmikolle ja minua varten kaupunki on pystyttänyt useita postipylväitä. Narunjatke siivoaa, vaikka liikennemerkki lapiomiehineen ymmärtääkseni ilmineeraa, että korjuupalvelua olisi tarjolla ihan kaupungin puolesta.

tolpat-normal.jpg

Sitten kun olen lukenut kaikki postit ja merkannut ne vastaanotetuiksi, otetaan suunnaksi yksi lasiseinä (Musiikkitalo, Narunjatkeen huom.). Sen kohdalla Narunjatke päivittelee jotakin, mitä se kutsuu arkitehtuuriksi ja ihmettelee aukion erilaisia happeningeja. Jos tarjolla on herkkumyyntikojuja, Maija esittää nälkiintynyttä.

Turhaan.

arkitehtuuria-normal.jpg

Lasiseinän vierusta noudattaen pidetään suora suunta, ylitetään varovasti yksi katu varoen pyöräilijöitä ja ihmetellään lisää arkitehtuuria. Minä en sellaisesta perusta, pytinki mikä pytinki, oli päällysteenä sitten mormor, farmor tai marmori. Hihnassa pidetään tasainen veto, ettei Narunjatke pääse vikuroimaan.

Ensimmäinen kriittinen paikka tulee vastaan, kun katu loppuu veteen, Töölönlahteen. Kohdassa oli aiemmin kioski ja pari tuolia, joita Narunjatke pyrki hyödyntämään, mutta nyt on kioski kadonnut. Mikä lie rakennemuutos senkin vienyt.

Kriittiseksi paikan tekee se, että Narunjatketta ei pidä päästää vaihtamaan suuntaa oikealle. Siitä lähtevältä reitiltä on mahdollista lyhentää koko juttu tyngäksi, eikä se ole meidän tarkoituksemme.

risteys1-normal.jpg

Siispä vasempaan. Samaan tyylii kuin nuo kaksijalkaiset kuvassa. 

Tavoite on veden takana oikealla näkyvien rakennusten tienoo. Kun Narunjatkeen saa kiskottua haluttuun suuntaan, sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin seurata meitä. Eikä pysty lipeämään minnekään, koska jos rannasta poistuu, niin sitten on niitä katuja ja suojateitä, joilla mummojen päälle ajetaan.

Kun Narunjatke on saatu oikeaan suuntaan, hihnan kireyttä voidaan vähän höllentää, ja siirtyä reggae-tahtiseen maleksintavauhtiin. Se hyödyttää meitäkin, koska erinomaisuuttamme ihailevien vastaantulijoiden on helpompi pysäyttää meidät sukulaisuustiedusteluja varten. Rapsutuksia riittää.

Jos Narunjatke oikein kovasti puuskuttaa, me voidaan sallia hengähdystauko. Matkan varrella on tasaisin välein penkkejä, joilta Narunjatke kovasti pinnistämällä voi tiirailla vaikka vastarannan ruovikossa olevaa linnunpesää.

Sen verran ovela Narunjatke on, että pysähtelee vähän väliä lukemaan kaiken maailman tauluja ja ilmoituksia tai narraa meidät haistelemaan polunvieren kasvillisuutta. Onhan se lukenut tauluja ennenkin, mutta ei sitten kai varmaan muista. Vanha kun on.

Kun on päästy lahdenpoukaman tuolle puolen, alkaa hienoinen ylämäki. Vastaan tulee risteys, josta me haluaisimme heti kääntyä vasempaan, mutta Narunjatke on tässä kohtaa tiukkana: oikealle, sillä siellä on Sinisen Huvilan Kahvila, ja Narunjatkeen on pakko saada kaffensa, munkkirinkilänsä ja maiseman ihailunsa.​

sininen-normal.jpg

sininen2-normal.jpg

Annamme periksi, koska kahvilasta saa myös meille vettä. Munkkirinkilää ei tipu, koska Narunjatke on ahne.

Kahvila on näin syyskuussa auki aina, kun sää sallii, ja lokakuussa viikonloppuisin.

Kun munkkirinkilä on syöty ja vedet nautittu, palautamme Narunjatkeen ruotuun. Emme jatka tietä eteenpäin, koska se mahdollistaisi Narunjatkeelle ympyrän sulkemisen palaamalla kadonneen kioskin kautta takaisin metroon, vaan peruutamme vasemmalle ensimmäiseen vastaantulevaan risteykseen ja menemme sinne, minne halusimmekin. 

Vastaan tulee ensin mukava toivotus ja sitten rautatien ylittävä silta.

toivotus-normal.jpg

Sillan jälkeen käännymme oikealle, koska Narunjatkeen pitää päästä kauhistelemaan kylttimaakareiden ruotsin kielen taitoa.  Meitä taas hirvittää luokitus "pienkoira", koska mäyräkoira on iso koira kuluttajaystävällisessä paketissa.

koirapuisto-normal.jpg

Emme viihdy koirapuistoissa kovin hyvin. Minuutin tai kaksi voimme ajaa toisiamme takaa, mutta sitten mullan syöminen kiinnostaa enemmän, mikä taas ei sovi Narunjatkeelle ollenkaan. Emme siis pyri aitaukseen - etenkin, jos siellä on niitä rassukoita, jotka eivät voi mitään sille, etteivät ne ole mäyräkoiria. Ja koska Narunjatkeen ulkoilutus alkaa lähennellä finaalia, siirrymme muutenkin yleiselle myöntyväisyyslinjalle.

Koirapuistojen jälkeen Narunjatke saa valita: eteenpäin pitkin Eläintarhanlahden oikeaa laitaa rautatieasemalle tai vasemmalle Cafe Pirittan (koiraystävällinen terassi auki ympäri vuoden) kautta lahden toista laitaa Hakaniemen metroasemalle. 

Kotiin päästyä mökkihöperyys on karkoitettu.

Yst.terv.
(S)epeli, lenkittäjä