Olo on kuin löytöeläintalon kissalla. Sen lisäksi, että olen sisäsiisti enkä raavi huonekaluja, taidan olla söötti ja herkuilla houkuteltavissa.

Tarjoavat taskurahaa ja murkinapuolelle halvennuksia (jos ei ahne kauppias vedä välistä). Ja kissanhiekan vaihtajiksi enemmän väkeä ja hellempää hoivaa.

Lemmikki. Se minä olen. Juuri nyt.

Toisaalta pelkkä lemmikki on vähän hävettävä juttu. Tuolla koirien puolella puhuvat mieluummin harraste-eläimistä, tai palvelus- ja metsästyskoirista. Pitää olla hyödyksi, koska on rumaa ja kansantaloudellisesti tehotonta olla toimeton ja joutilas. Siis niin kuin kissa, jolle ei riitä edes hiiriä pyydystettäväksi. Ei edes päästäistä.

Mutta kerran neljässä vuodessa ei vaadita hyödyllisyyttä. Riittää kun on vaalilautakunnan lähettämä ilmoitus äänestysoikeudesta ja siniset silmät. Helppo huijattava.

Hei, ääni meille ja saat 15 euroa lisää kansaneläkkeeseen. Thanks but no thanks, kuulun siihen puolikkaaseen senioriporukkaa, joka saa – sitten kun saa – pelkkää työeläkettä.

Työttömyyskorvaukseen korotusta – no mutta herran duudelis, johan siihen taisi peräti 60 senttiä tulla.

Verotuksen epäoikeudenmukaisuuteen korjausta – mahdattekohan edes tietää, kuinka suuri se epäoikeudenmukaisuus on? Verona 5–7 prosenttiyksikköä eläkkeensaajan tappioksi.

Kannustinta työelämässä pysymiseen – tänä ahneuden aikakautena, kun pörssikurssin saa nousemaan potkimalla pihalle mahdollisimman monta ihmistä yhdessä rysäyksessä?

Taitaisi olla jokseenkin paljon helpompaa todella olla se löytöeläintalon kissa.

Paitsi, että en ole kissaihminen.