Edellisestä kirjauksesta lienee pääteltävissä, että lienen jonkinlainen tv:n aktiiviharrastaja.
Olen ja en ole.

Viikoittaisen tv-lehteni merkinnöistä päätellen katson tuuttia loppujen lopuksi aika vähän.  Kun kierrän kaikki saippuasarjat kaukaa, niin varsinaista katsottavaa on sormustimellinen (jessus, taas käsityöperäinen sana – kohta neula, puikko & koukku -ryhmä googlaa paikalle).

Kavahdan myös kaikkia trendikkäinä pidettyjä sarjoja, joiden näyttelijät vierailevat jonotusnumeron mukaisessa järjestyksessä Lenossa, Conanissa ja Lettermanissa ja joiden juonipaljastuksia yritetään olla lukematta alan lehdistä ja netistä. Niinpä Sopraanot ovat jääneet minulta tyystin Mullan alle, ja käytetyin L Word huushollissani on "L niiin kuin liukene toiselle kanavalle ja äkkiä".

Kyllähän minä olen yrittänyt antaa Boldiksille, Salkkareille ja niiden hengenheimolaisille mahdollisuuden. Kerran viikossa kuukauden verran. Jokaisella yrityksellä olen joutunut havaitsemaan, että tapahtumissa on edetty viikon aikana ehkä pöydän yhdeltä puolelta toiselle ja maton laidalta keskelle, ja moisen jahkailun seuraajaksi minusta ei yksinkertaisesti ole.

Tai ehkä kyse ei olekaan draaman venytetystä järjettömyydestä vaan sen esitysajankohdasta. Jos minut haluaa saada koukkuun tyhjänpäiväisyyksien äärelle, oikea lähetysajankohta on klo 9-11 arkiaamuna.  Parhaaseen katseluaikaan olen vahva torjumaan trendejä, aamutuimaan sen sijaan altis olemaan Sydämen asialla, vierailemaan  Kyläsairaalassa ja ymmärtämään, että on Vain yksi elämä. Nyt sitten Gilmoren tytöt estävät minua tekemästä jotakin järkevää klo 10-11.

Voihan hörhö.