Jokainen kunnon vanhempi tulee elämänsä aikana käyneeksi koulunsa kaavalla omat + lasten oppivuodet. Kun minulle on siunaantunut vain yksi Jälkikasvu, olen siis päässyt kahdella koulunkäynnillä. Tilanteesta on tehtävissä se havainto, että paljon muuttuu – kuten kaunokirjoitus ja joukko-oppi – mutta kaksi on vakiota: kertomataulu ja kirjojen päällystäminen.

Omina kouluvuosinani kontaktimuovia ei tunnettu, vaan opuksia päällystettiin hyllypaperilla ja sitten muotien mukaan sanoma- tai aikakauslehtien sivuilla – tai ei millään. Senaikuiset päällystysmuovit, kun niitä alkoi ilmaantua, olivat huteroa tavaraa siinä missä teipitkin. Ei ne mitään kestäneet.

Nyt kun Jälkijälkikasvu aloitti opintiensä, äitinsä joutui kirjanpäällystyshommiin. Ylpeänä kertoi muistavansa yli neljännesvuosisadan takaa sen kontaktimuovitekniikan, jolla minä hänen kirjansa päällystin vekaran katsoessa vierestä.

Jälkijälkikasvun aapiseen oli tullut vain yksi kurttu. Pieni.

Jokseenkin palkitsevaa vanhemmuutta havaita, että on edes jossakin asiassa tullut jättäneeksi lähtemättömän jäljen jälkeläisensä mieleen.