Siitä on 40 vuotta.
Minun valkolakistani.
Silloinkin
laulettiin "Jo joutui armas aika...", vaikka olisi pitänyt laulaa
"Joutukaa sielut, on aikamme kallis..." Silloinkin maalattiin auvoisia
tulevaisuudenkuvia, vaikka olisi pitänyt kertoa, että elämä on.
Olisi pitänyt sanoa, ettet ehkä pääsekään opiskelemaan sitä mitä
haluat, et saakaan sitä työpaikkaa, jota olit toivonut, etkä sitä
huippupalkkaa, josta olit unelmoinut. Että tulee sellaisia
vastoinkäymisiä, joihin silloinenkaan koulu ei pystynyt valmentamaan.
Tulee perhettä, vastuuta ja murhetta.
Vuosien myötä ja
kantapään kautta oppii, että onnellisuus on samanlaista pätkähommaa
kuin mistä prekariaatti nykyisin puhuu, mutta josta silloinen
proletariaatti saattoi olla jopa tyytyväinen. Parempi pätkä kuin ei
mitään.
Neljässäkymmenessä vuodessa saamalleni
sivistykselleni on käynyt juuri niin, kuin on sanottu: sivistys on
sitä, mikä jää jäljelle, kun kouluopit on unohdettu. Järjetön määrä
nippelitietoa roikkuu matkassa: voikukka on taraxacum officinalis,
Westfalenin rauha solmittiin 1648, hypotenuusan neliö on yhtä kuin
kateettien neliöiden summa.
Noista asioista on julmetusti
hyötyä eläkkeellä, sillä elämän pätkätyöllä, jolloin tavan takaa tulee
miettineeksi, mitä vuosillaan on itse asiassa tehnyt ja mitä saanut
aikaiseksi.
Ja valkolakissakin on edelleen se sama lakkiaisyönä 1966 hankittu punaviinitahra.
torstai, 1. kesäkuu 2006
Kommentit