Siitä on 40 vuotta.
Minun valkolakistani.

Silloinkin laulettiin "Jo joutui armas aika...", vaikka olisi pitänyt laulaa "Joutukaa sielut, on aikamme kallis..." Silloinkin maalattiin auvoisia tulevaisuudenkuvia, vaikka olisi pitänyt kertoa, että elämä on.

Olisi pitänyt sanoa, ettet ehkä pääsekään opiskelemaan sitä mitä haluat, et saakaan sitä työpaikkaa, jota olit toivonut, etkä sitä huippupalkkaa, josta olit unelmoinut. Että tulee sellaisia vastoinkäymisiä, joihin silloinenkaan koulu ei pystynyt valmentamaan. Tulee perhettä, vastuuta ja murhetta.

Vuosien myötä ja kantapään kautta oppii, että onnellisuus on samanlaista pätkähommaa kuin mistä prekariaatti nykyisin puhuu, mutta josta silloinen proletariaatti saattoi olla jopa tyytyväinen. Parempi pätkä kuin ei mitään.

Neljässäkymmenessä vuodessa saamalleni sivistykselleni on käynyt juuri niin, kuin on sanottu: sivistys on sitä, mikä jää jäljelle, kun kouluopit on unohdettu. Järjetön määrä nippelitietoa roikkuu matkassa: voikukka on taraxacum officinalis, Westfalenin rauha solmittiin 1648, hypotenuusan neliö on yhtä kuin kateettien neliöiden summa.

Noista asioista on julmetusti hyötyä eläkkeellä, sillä elämän pätkätyöllä, jolloin tavan takaa tulee miettineeksi, mitä vuosillaan on itse asiassa tehnyt ja mitä saanut aikaiseksi.

Ja valkolakissakin on edelleen se sama lakkiaisyönä 1966 hankittu punaviinitahra.