Kun porukalla lähdetään, varaan henkilääkäriltä päivän viimeisen ajan. Sillä tavalla säästyn kvartetin touhuamisen aiheuttamalta nolostumiselta muiden potilaiden silmissä – niin myönteisen innoissaan ne visiitistä ovat. Kälätystä riittää ja häntien heilutuksesta ei tule loppua.
Tuoreessa muistissa on vielä kvartetin kantaäidin yhdistelmärokotus parvoa, penikkatautia ym. vastaan. Tunteja ehti kulua, kun muori, 13 vee, alkoi yht'kkiä näyttää päästään enempi perunapellolta kuin mäyräkoiralta. Kyytabletin puolikkaasta touhu tokeni aivan kuten silloin, kun Moppe, kvartettini vanhin nuorna miesnä näytti miljoonan itikan puremalta pahkurapäältä.

Ukkoraasu kiidätettiin hoitohuoneeseen kortisonipiikille. Sen vaikutusta odotellessa Mopen katse pysähtyi, tietoisuus maailmasta alkoi kadota ja jalat pettivät alta. Tippapiikki biedermeierkäpälään, elvytyspakkaus hollille ja sitten odottamaan. Tuskastuttavan hitaasti ilme palasi silmiin ja pää nousi hoitopöydästä. Vihdoin viimein kuoma nousi jaloilleen ja lopulta seisominen oli niin vakaata, että Moppe kykeni kävelemään ulos omin tassuin.
Mikään syötävä ei kelpaa, vesi vain. Tyhjässä vatsassa vellova vesi taas saa hapot sekaisin, ja niinpä muuten niin rautavatsainen koiraparka on oksennellut pitkin iltaa – minkä se kokee häpeälliseksi, mikä taas saa sen tuntemaan itsensä entistä surkeammaksi, mikä taas... Vessalenkilläkin muuten niin hypervalpas tapaus jätti mörköjen haukkumisen akkojen hommaksi, eivätkä äänijänteitään likeisessä koirapuistossa ulkoiluttavat lajitoverit kiinnosta pätkääkään.
Sharpei-spanieli on jo palautunut mäyräkoiraksi, mutta Mopella on vielä 7 tuntia myöhemmin todella huono olo. Tänä yönä meillä ei nukuta.
Kommentit