Voimakaksikko M & P olivat niin kaukana koirastajista
kuin vain voi, ja sellaisena kuvaava esimerkki todella vilpittömistä
harrastajista, jotka eivät tavanomaisia kilpailu- ja pätemiskuvioita
kaipaa.
M & P tapasivat jo ennen lukiota eivätkä ole toisistaan luopuneet
vieläkään, yli 60 vuotta myöhemmin. Opiskelivat ammatin,
kasvattivat kaksi lasta ja sopivalla hetkellä liittivät elämäänsä
koiran. Ensin collien, sitten sen tyttären, sitten kaksi pientä
terrieriä.
Tuskin on kotimaisilla kielillä painettua koirakirjaa, jota ei ainakin
M olisi lukenut. Eikä vain tiukkaa asiaa vaan myös sellaisia
kaunokirjallisuuden edustajia, joissa koira rotuun katsomatta on
vahvasti läsnä. Omia koiria vietiin näyttelyyn muutaman kerran,
enimmäkseen siellä käytiin turisteina. Messukeskuksen näyttelyiden
kehänlaidalta voimakaksikko jäi pois vasta sitten, kun iän tuomat
vaivat alkoivat haitata elämää.
Omaa rotua seurattiin kiinteästi, mutta vain rotua, ei niinkään sen
parissa pyöriviä ihmisiä. Kiinteämmin kennelkuvioissa liikkuvan
nuoremman sukulaisen raportteihin niin omien koirien menestyksestä kuin
kennelkuvioiden kummallisuuksistakin tuli yleensä aina sama kommentti
"No voi hyvänen aika!"
Koirat hoidettiin tunnollisesti mutta liikoja paapomatta. Ei ollut
mitään vaatetushölmöilyä, eikä erehdytty tulkitsemaan koiraa ihmisen
ajatustavalla. Valmisruokiin suhtauduttiin epäillen, ja omat sörsselit
koettiin parhaiksi – keittiön kutkuttavimmat tuoksut tulivatkin yleensä
koirien puurokattilasta.
Koiralla oli oma itseisarvonsa, jossa ratkaisevaa oli vain koiran
persoona, ei sen rotu eikä meriitit. Viimeiseksi jäänyt koirakaveri oli
sekä lonkka- että kivesvikainen, eikä silläkään ollut merkitystä.
Pikkumies palkitsi ihmistensä sitoutumisen 18 vuotta.
Kaikkien koiravuosien aikana M & P eivät edes suunnitelleet
esimerkiksi ulkomaan matkoja. Ei heillä ollut edes passia. Perusteluna
oli näkemys, ettei kukaan muu hoida heidän koiriaan siten kuin he eli
niin hyvin kuin koirat ansaitsevat. Asenne pysyi tiukkana silloinkin,
kun eläkepäivinä olisi ollut mahdollisuus ottaa vielä uusi koira.
Karttuvan iän mahdollisesti mukanaan tuoma kyvyttömyys huolehtia
koirasta otettiin huomioon, ja koirakaipuuta hoidettiin huolehtimalla
silloin tällöin ystävien nelijalkaisista.
Koskaan en kuullut kummankaan käyttävän sanaa "kennelhenki".
Vanhanaikaisen kasvatuksen saaneille ihmisille hyvät tavat ja reilu
meininki eivät olleet sellaisia hävettäviä asioita, etteikö niistä
olisi voinut puhua oikeilla nimillä turvautumatta kummallisiin
kiertoilmauksiin.
maanantai, 7. elokuu 2006
Kommentit