Voimakaksikko M & P olivat niin kaukana koirastajista kuin vain voi, ja sellaisena kuvaava esimerkki todella vilpittömistä harrastajista, jotka eivät tavanomaisia kilpailu- ja pätemiskuvioita kaipaa.

M & P tapasivat jo ennen lukiota eivätkä ole toisistaan luopuneet vieläkään, yli 60 vuotta myöhemmin.  Opiskelivat ammatin, kasvattivat kaksi lasta ja sopivalla hetkellä liittivät elämäänsä koiran. Ensin collien, sitten sen tyttären, sitten kaksi pientä terrieriä.

Tuskin on kotimaisilla kielillä painettua koirakirjaa, jota ei ainakin M olisi lukenut. Eikä vain tiukkaa asiaa vaan myös sellaisia kaunokirjallisuuden edustajia, joissa koira rotuun katsomatta on vahvasti läsnä. Omia koiria vietiin näyttelyyn muutaman kerran, enimmäkseen siellä käytiin turisteina. Messukeskuksen näyttelyiden kehänlaidalta voimakaksikko jäi pois vasta sitten, kun iän tuomat vaivat alkoivat haitata elämää.

Omaa rotua seurattiin kiinteästi, mutta vain rotua, ei niinkään sen parissa pyöriviä ihmisiä. Kiinteämmin kennelkuvioissa liikkuvan nuoremman sukulaisen raportteihin niin omien koirien menestyksestä kuin kennelkuvioiden kummallisuuksistakin tuli yleensä aina sama kommentti "No voi hyvänen aika!"

Koirat hoidettiin tunnollisesti mutta liikoja paapomatta. Ei ollut mitään vaatetushölmöilyä, eikä erehdytty tulkitsemaan koiraa ihmisen ajatustavalla. Valmisruokiin suhtauduttiin epäillen, ja omat sörsselit koettiin parhaiksi – keittiön kutkuttavimmat tuoksut tulivatkin yleensä koirien puurokattilasta.

Koiralla oli oma itseisarvonsa, jossa ratkaisevaa oli vain koiran persoona, ei sen rotu eikä meriitit. Viimeiseksi jäänyt koirakaveri oli sekä lonkka- että kivesvikainen, eikä silläkään ollut merkitystä. Pikkumies palkitsi ihmistensä sitoutumisen 18 vuotta.

Kaikkien koiravuosien aikana M & P eivät edes suunnitelleet esimerkiksi ulkomaan matkoja. Ei heillä ollut edes passia. Perusteluna oli näkemys, ettei kukaan muu hoida heidän koiriaan siten kuin he eli niin hyvin kuin koirat ansaitsevat. Asenne pysyi tiukkana silloinkin, kun eläkepäivinä olisi ollut mahdollisuus ottaa vielä uusi koira. Karttuvan iän mahdollisesti mukanaan tuoma kyvyttömyys huolehtia koirasta otettiin huomioon, ja koirakaipuuta hoidettiin huolehtimalla silloin tällöin ystävien nelijalkaisista.

Koskaan en kuullut kummankaan käyttävän sanaa "kennelhenki". Vanhanaikaisen kasvatuksen saaneille ihmisille hyvät tavat ja reilu meininki eivät olleet sellaisia hävettäviä asioita, etteikö niistä olisi voinut puhua oikeilla nimillä turvautumatta kummallisiin kiertoilmauksiin.