Blogimaailmaa kiertää musiikkiaiheinen meemi&bleemi, jossa kysellään mitä juuri nyt kuuuntelet, mistä musiikista nautit live. Ynnä niin edelleen.

Joitakin minuutteja sitten kuulin musiikkia, jonka ansiosta ajauduin miettimään, minkälainen sävel- ja  sanoituskokokonaisuus kolahtaa minuun ilman, että kumpikaan liittyy yhtään mihinkään elämäni sattumukseen, onnelliseen tai onnettomaan kokemukseen. Puhun siis kappaleista, jotka ovat vahvoja omana itsenään, tunnetilaltaan aitoja – tai ainakin taitavasti antavat sen vaikutelman.

Olen parantumaton romantikko ja musikaalinen naivisti. Musiikki, jonka Jälkikasvu armotta luokittelisi lastenlauluksi, puhuttelee ehdoitta – ellei ehdoksi aseteta sitä, että jos joku laulaa, pitää myös osata ja olla käyttämättä hyväkseen nuotin vieressä olevaa tyhjää tilaa. Lienee tyypillinen vaatimus ihmiseltä, joka ei kykene kumpaankaan.

Musiikkisuvun vesana makuni kallistuu klassisen puolelle ja siellä preferoidusti joko lyyrisen elegiseen tai intohimoiseen mahtipontisuuteen. Ääripäinä ilmaistuna Cavalleria Rusticana -oopperan Intermezzo ja Chopinin Vallankumousetydi.

Arvasitte jo, rockia kavahdan. Varsinkin jos sitä esitetään rääkymällä. Hard Rock Halleluja menee, jos sen esittää akateeminen mieskuoro tai  sinfoniaorkesteri, mutta  alkuperäisesityksestä joudun kuorimaan pois kaiken muun paitsi melodian. Niinpä kevyen musiikin makuni pyörii vanhanaikaisen iskelmän ja laulelman vaiheilla. Etenkin jälkimmäisen.

Suomalaisia laulelmia on vähän. Kun on, niillä on useimmiten suomenruotsalainen tai selkeästi ruotsalainen tausta. Ja svensson-linjaan korvani hakeutuu hyväksyen lähes kaiken, vanhoista  laulelmista jopa sivistyneesti esitettyihin rockballadeihin. Evert Taubesta Pugh Rogefeldtiin. Ennemmin tai myöhemmin tykkäämisteni takaa löytyy yksi ja sama mies: Benny Andersson.

Se minuutteja sitten kuulemani musiikki ja ajatuksen herättäjä oli Benny Andersonin säveltämä  ja Marie Nilssonin sanoittama Älska mig för den jag är.