Blogimaailmaa kiertää musiikkiaiheinen meemi&bleemi, jossa
kysellään mitä juuri nyt kuuuntelet, mistä musiikista nautit live. Ynnä
niin edelleen.
Joitakin minuutteja sitten kuulin musiikkia, jonka ansiosta ajauduin
miettimään, minkälainen sävel- ja sanoituskokokonaisuus kolahtaa
minuun ilman, että kumpikaan liittyy yhtään mihinkään elämäni
sattumukseen, onnelliseen tai onnettomaan kokemukseen. Puhun siis
kappaleista, jotka ovat vahvoja omana itsenään, tunnetilaltaan aitoja –
tai ainakin taitavasti antavat sen vaikutelman.
Olen parantumaton romantikko ja musikaalinen naivisti. Musiikki, jonka
Jälkikasvu armotta luokittelisi lastenlauluksi, puhuttelee ehdoitta –
ellei ehdoksi aseteta sitä, että jos joku laulaa, pitää myös osata ja
olla käyttämättä hyväkseen nuotin vieressä olevaa tyhjää tilaa. Lienee
tyypillinen vaatimus ihmiseltä, joka ei kykene kumpaankaan.
Musiikkisuvun vesana makuni kallistuu klassisen puolelle ja siellä
preferoidusti joko lyyrisen elegiseen tai intohimoiseen
mahtipontisuuteen. Ääripäinä ilmaistuna Cavalleria Rusticana -oopperan Intermezzo ja Chopinin Vallankumousetydi.
Arvasitte jo, rockia kavahdan. Varsinkin jos sitä esitetään rääkymällä.
Hard Rock Halleluja menee, jos sen esittää akateeminen mieskuoro
tai sinfoniaorkesteri, mutta alkuperäisesityksestä joudun
kuorimaan pois kaiken muun paitsi melodian. Niinpä kevyen musiikin
makuni pyörii vanhanaikaisen iskelmän ja laulelman vaiheilla. Etenkin
jälkimmäisen.
Suomalaisia laulelmia on vähän. Kun on, niillä on useimmiten
suomenruotsalainen tai selkeästi ruotsalainen tausta. Ja
svensson-linjaan korvani hakeutuu hyväksyen lähes kaiken,
vanhoista laulelmista jopa sivistyneesti esitettyihin
rockballadeihin. Evert Taubesta Pugh Rogefeldtiin. Ennemmin tai
myöhemmin tykkäämisteni takaa löytyy yksi ja sama mies: Benny Andersson.
Se minuutteja sitten kuulemani musiikki ja ajatuksen herättäjä oli
Benny Andersonin säveltämä ja Marie Nilssonin sanoittama Älska mig för den jag är.
tiistai, 31. lokakuu 2006
Kommentit