Olen kerrostaloihminen. Rivitaloasumista olen kokeillut useampaan otteeseen ja aina saanut tarpeekseni ns. puutarhanhoidosta, nurmikonleikkuusta ja kaikista surisevista pedoista, jotka tunkevat sisään ovista ja ikkunoista.

Omakotitaloa en ole koskaan edes harkinnut. Jo pelkkä ajatus siitä, että joutuisin tekemään lumityöt, kavahduttaa ja pitää minut poissa kiinteistömarkkinoilta.

Kerrostaloasumisessa on puolensa. Ainakin toistaiseksi aamun lehti ja posti tulevat kirjeluukusta sisään. Kunnossapidosta huolehtii joku muu. Alakerrassa olisi jopa kuntosali, jos vain itsekuri riittäisi. Häiriköiviä naapureita ei ole ollut sitten sen kerrostalokämpän, jossa kapakista kotiutunut naapuri soitti Jätkän humppaa täydellä volyymilla kello kaksi yöllä.

Löydän 80 asunnon kerrostalosta vain yhden huonon puolen: rempantekijät. Ei ole kiva herätä kahdeksalta aamulla – kun ei kerran ole pakko – siihen, että joku Boschin rakastaja harjoittelee drillejä kantaviin seiniin. Silloin tulee tunne kuin asuisi isossa hampaassa ja naapurihampaissa tehtäisiin sekä syväporausta että juurihoitoa.

Ja silloin tulee tunne, että pitäisi hankkia oma Bosch ja keskelle olohuoneen lattiaa iso kivi, jota porailla dialogiksi remppafanaatikoille.