Jälkipalveluskani-Maija – joka on mun isotäti – on supsutellut kaikenlaisia metsäjuttuja. Luulin että liioitteli ainakin triplaten, mutta ihan faktoja täti on kyllä jorissut.

Jos vaikka aloittaisin jostain alusta.

Eilen illalla Narunjatke tunki narua ja saapasta selkäreppuun. Maija alkoi käydä kierteillä eikä malttanut nukkua sen enempää kuin Narunjatkekaan. Aamulla tädille ei ruokakaan maistunut ja ovella vinkui ja sähelsi. Matkaanhan sitä sitten lähdettiin ja junailtiin ikuisuus. Kun siitä hyrynsysystä päästiin, niin lykättiin auton perukoille semmoiseen häkkiin eikä siinä auttanut poru eikä valitus. "Käyttökoirat matkustaa näin", Narunjatke sanoi tylysti. Ja taas mentiin.

Siis Metsään.

Ei mihinkään puistoon, vaan semmoiseen, missä on silmiin tökkivää varpua ja karvoihin tarttuvaa roskaa. Kiveä ja kuoppaa. Miljoona puuta. Eikä polun polkua missään.

Olivat sotkeneet sen Metsän jollakin punaisella töhkällä. Haisi mielenkiintoiselta, joten seurasin sitä  muutaman kymmenen metriä. Sitten kun en enää ymmärtänyt, miksi pusikossa ylipäänsä pitää mesota, menin johonkin suuntaan ja sattumalta jokseenkin oikein. Niin eikö pöheiköstä löydy semmonen valkoinen raato. Vieno Vainaa – sanon Vienoksi, kun se on sekä miehen että naisen nimi, enkä minä oikein tohtinut katsoa, kumpaa sukupuolta se kalmo oli.

Narunjatkeella on jo ammoisista ajoista ollut tapana nimetä näitä edesmenneitä pupuparkoja. Joskus on ollut käytössä Assi Kalma ja sen seuraajana Tane Tuoni. Vieno Vainaa on ihan hyvä jatke tuolle perinteelle.

No, whatever. Otin vähän varovasti sen Vienon kanssa, ja aloin lämmetä vasta, kun sitä kannettiin ilmassa kirsuni edessä. Jotta ymmärtäisin, miten arvokkaasta pupusta itse asiassa oli kyse, autosta haettiin Maijakin sitä nuuhkimaan. Tätihän heittäytyi vallan tomeraksi, murisi eikä olisi päästänyt minua lähellekään Vienoa.

Niinpä ulkoilimme huvin vuoksi ja ilman Vienoa risukoissa, varvikoissa ja pusikoissa jonkin aikaa, kunnes Maija palautettiin auton perälle ja jouduin menemään ilman taustatukea uudestaan korpeen. Nyt ei ollut punaista töhkää, vain pupunhajua, ja kun sitä seurasin varvuista välittämättä, niin sieltähän se Vieno taas löytyi. Että mua kehuttiin.

Ja sitten tultiin puskista pois ja junailtiin taas ikuisuus. Vaunussa äijäilin vähän yhdelle terrierille ja sitten yhdelle chihuhahualle näistä pupujutuista, vaikka Maija ja Narunjatke olivat sitä mieltä, että muutaman kymmenen metrin perusteella ei oikein olisi aihetta. Kotinurkilla jutut menivät ihan täydestä naapurin Manuun, mutta se onkin staffi.

Nää metsäjutut ei kuulemma jää tähän. Sanoo Maija, ja sitä pitää varmaan uskoa. Kun Narunjatkekin on sotkenut tän mestan tommosella mettänvihreellä. Kuva kyllä on hiano.

Yst.terv.
(S)epeli, mettä-äijä ja aika kuitti