Kauan sitten jossakin pohjoisessa oli maa, jossa aikuisen oikeesti otettiin vastuuta omasta itsestä, omasta maasta, omista tekemisistä ja vielä naapuristakin. Silloin kun oli suo, kuokka ja Koskela ja kirkkojen liepeillä sankariristejä.

Sitten tuli aika, kun sotakorvaukset oli maksettu ja ulkomaille sai matkustaa ilman valuuttarajoituksia. Tuli hyvinvointi, hifi ja herrahissi, sotu ja bumtsibum, eikä lapsille juuri löytynyt aikuisen mallia. Oli vain yli-ikäisiä teinejä uraputkessa uskomassa, että kun on yliopistosta laudatur ja osaa englantia tai on ammiksen paperit, niin työtä piisaa, kunnes annetaan eläke, kultakello ja keinutuoli ja firmassa muistellaan vielä vuosikymmenenkin päästä. Ihmissuhteet solmittiin maanantaina sanomalla "kunnes kuolema meidät erottaa", ja perjantaina oli aika varattuna avioerojuristille.

Maasta, jossa tykkien jylistessä oli kierrätetty kaikki ja tiedetty sata niksiä paperinarullekin, tuli ajatuksellinen kuolinpesä, jossa suurin huolenaihe oli miettiä, kuka maksaisi sen, että joku muu ottaisi vastuun omasta itsestä, omasta maasta, omista tekemisistä ja vielä naapuristakin.

Kaukainen pohjoinen maa muuttui lasten lelulaatikoksi, sellaiseksi, missä kannessa on erimallisia reikiä. Jos olet palikkana vääränsorttinen, niin sen pituinen se.