Tietoteknisten harppausten, sosiaaliturvan ja yleisen hyvinvoinnin
keskellä tuntuu älyttömältä sanoa mistään asiasta, että ennen olisi
ollut paremmin. Suurten ikäluokkien kouluvuosista kuitenkin voi,
ainakin melkein ja vähän sen mukaan mitä koulua tuli käytyä.
Olkoonkin, että elettiin luokkayhteiskuntaa, missä varakkuus ratkaisi
oppikoulun ja kansalaiskoulun kävijät. Olkoonkin, että oli
eliittikoulut ja hieman nenänvartta pitkin katsellut valtion
oppikoulut. Olkoonkin, että senaikuisissa opetusmetodeissa olisi tämän
päivän mittapuun mukaan paljonkin kritisoitavaa. Jokunen asia oli
kuitenkin tyystin toisin – eikä niistä vähäisin liene se seikka, että
silloin sekä kotona että koulussa kasvattajina ja ihmisen malleina
olivat sodan ja puutteen kokeneet aikuiset.
Koulunkäynti ei ollut oikeus. Etenkin oppikoulu oli nimenomaan
etuoikeus, jonka vaatiman rahan lukukausimaksuineen ja kirjoineen
tiedettiin olevan uhraus ja pois perheen muusta elintasosta. Kouluun ei
saanut suhtautua välinpitämättömästi, luokallejääminen olisi ollut
ylimääräinen taloudellinen rasite – ja saman luokan tuplaaminen
kahdesti olisi merkinnyt potkuja koko opinahjosta. Helpolla ei
päästetty, jotta nouseva polvi oppisi kantamaan vastuuta ja
suoriutumaan vastoinkäymisistä.
Yhteiskunnan kristillissiveellinen henki vaati vanhempien ihmisten
kunnioittamista. Ei olisi tullut mieleenkään haistatella opettajalle –
ei edes silloin, kun satunnainen ilmestyskirjan peto korvasi puuttuvaa
auktoriteettiaan valtansa väärinkäytöllä. Opettajien sinuttelu
oli ajatuksena käsittämätön, mutta lukion alkaessa oppilaiden
aikuistumista alleviivattiin sillä, että opettajatkin aloittivat
teitittelyn.
Kukaan ei valittanut opetusryhmien koosta, kun kansakoulua käytiin
kahdessa vuorossa, ja oppikoulun viidennellä luokassa melskasi 42
finninaamaa. Kukaan ei puhunut sen enempää pakkoruotsista kuin
muistakaan pakkoaineista, ja vaikka jokainen opettaja silloin kuten
varmaan nytkin piti omaa ainettaan maailman tärkeimpänä, oppilaiden
priorisoinneille riitti ymmärrystä.
Koulukirjoja kierrätettiin sisarukselta toiselle ja vuodesta toiseen,
kun niistä ei joka vuosi uusia painoksia otettu. Miksi olisi
pitänytkään, kun fysiikan lait eivät juuri ole muuttuneet sen enempää
kuin Marathonin taistelu tai Pythagoraan lausekekaan. Kotitehtäville
oli ruutuvihkonsa eikä tehtäväkirjansa, suttupaperia sai tarvittaessa
vaikka kaupan käärepaperista. Luokkahuone oli köksää, käsitöitä,
musiikkia, kemiaa ja fysiikkaa lukuunottamatta sama koko lukuvuoden –
ei tarvinnut seisoskella lukittujen ovien takana opettajaa odottamassa
eikä kiertää tunnista toiseen salista toiseen.
Noina oppivuosina mieleeni ei koskaan juolahtanut, että yleissivistystä
nuppiini takovien maistereiden työnantaja ja palkanmaksaja olin
välillisesti minä itse eikä mikään kasvoton kunnan byrokraatti. Ehkäpä
opettajat sen tiedostivat, koskapa ainakin näin vuosikymmenten
kuluttua mieleen nousee tunne molemminpuolisesta arvostamisesta.
Ei mollattu ääliöksi, vaikka saksan kirjoitukseni olisi hieman
pehmeämmällä paperilla kelvannut maisterin kesämökin ulkohuussiin. Ja
kun lause "slottsfrun antecknade noga de gånger hon tvättade sig" oli
tulkittu muotoon "linnanrouva piiloutui tarkoin niinä kertoina,
kun hänen piti peseytyä", maisterin ilakointi oli sydämellisen
hyväntahtoista eikä ilkeää.
Paljon opin mutta hyvin muistan myös sen, mitä en kyennyt omaksumaan.
Fysiikan ymmärtämykseni loppui silloin, kun eboniittitankoa ei enää
hinkattu kissannahalla. Kemiasta valenssin käsite ei ole koskaan
auennut. Ja 12 vuoden aikana eteen tulleet kolmet lapaset eivät ole
valmistuneet vieläkäään.
lauantai, 3. helmikuu 2007
Kommentit