Vajaa kuukausi sitten muistelin lapsuuteni makuja ja uhkasin tehdä retken Tampereen Kauppahalliin. Nyt se reissu on tehty. Saaliiksi sain paikallisia leipiä ja tiedon siitä, että kostean itkevää "kinkkuvilettä" ei kukaan enää valmista.

Sikäli makureissu menneeseen osui huonoon aikaan, että viiden kieppeissä herkkuja oli jo korjailtu pois, ja osa liikkeistä oli lomalla. Mutta sainpa niitä leipiä – etenkin perunalimppua maistellessa kelpaa muistella.

Tuli myös havaittua, että Tampereen Hallituskatu on edelleen eli lähes 50 vuotta myöhemmin  yksisuuntainen Aleksis Kiven kadun suuntaan, ja entisen kotitaloni edessä – osapuilleen Kauppahallin takaovea vastapäätä – on vieläkin vinopaikoitusruutuja. Mutta se talo, jossa sijainneen kodinkoneliikkeen ikkunan edessä katsoin 20 asteen pakkasessa Merihaukkaa, on mennyt. Samoin on kadonnut entisen kotitaloni naapurista rakennus, jonka ikkunaton pääty palveli käsitenniksen syötönpalauttajana ja jolla testattiin, kuinka korkealle lumipallon saakaan heitettyä.

Yksi on tallella: tulevan sateen tuoksu Näsijärven yllä. Lapsuuteni kesinä pruukasin pyöräillä kirjoineni eväsretkelle Näsinkalliolle, höyrylaiva Kurun haaksirikon muistomerkin liepeille.  Lukemisen tiesi lopettaa, kun rantatörmälle tuulahti kostea vire. Sama aromi pyrähti Särkänniemen portille tänään, eikä pettänyt: pisarat tulivat noin varttia myöhemmin eli osapuilleen sen jälkeen, kun kersana olisin pakannut pyörän tarakan, polkenut Hämeenpuistoa pitkin Hallituskadulle ja siitä alamäkeä kotiin.