Vuosi sitten aloitin redundantin joutenolijan elämän. Muutosta ei tullut paljon, etätyöläisen elämästä jäivät vain pois dead-linet ja palkkalaskelma.

En olisi uskonut miten paljon arvostankaan sitä, että saan tehdä mitä haluan, silloin kun haluan ja siten kuin huvittaa. Välillä vaivaa huono omatunto siitä, että ikkunat ovat pesemättä eikä työn tuottamaa aikapulaa voi syyttää, mutta siihen se huono omatunto sitten jääkin.

Rahaa on niukemmin kuin ennen, mutta onpahan aikaa menojenkin hallintaan. Tarpeetkaan kun eivät ole kovin kummoiset. Maailma on kierretty, koti digitalisoitu. Autoa ei ole eikä ajokorttia. Viina ei hirveästi maistu, eikä mausteinen gourmet-ruoka kolmen tähden kuppilassa.

Joutenollessa on mahdollisuus ottaa etäisyyttä vähän kaikkeen. Ammatti ja työelämä menettävät leijonanosan siitä merkityksestä, jota niille vielä kymmenen vuotta sitten antoi muka identiteetin rakentajana. Prioriteetit muuttuvat ja suvaitsevaisuus kasvaa, kun oravanpyörää ei enää tarvitse pitää liikkeellä eikä ole tarvis päteä palkkansa eteen. Tyytyväisyyden tunteeseen tarvitaan vain pieniä asioita, ja pienistä asioista saa suuria, kun on aikaa niitä suunnitella. Tai olla suunnittelematta.

Kuluneen vuoden aikana olen saanut suurta hupia tarkkailemalla juttuja, joita en ennen voinut tehdä, kun oli kerran se työ, perhehuolet, vähäinen vapaa-aika. Havaitsen etsiväni vastauksia kysymyksiin, joita ennen ehdin pohtia vain ohimennen ja joihin en vastausta sinänsä kaivannut. Niin kuin esimerkiksi siihen, mitä eroa on tornadolla, hurrikaanilla, syklonilla ja taifuunilla.

Vastaavasti noteeraan asiat, joita minun ei tarvitse enää tehdä. Piitata pilkun paikasta.