Kävin rautakaupassa kysymässä näveriä.
Nuorehkon miesmyyjän ilme olisi pitänyt kännykamaralla ikuistaa. Niin
hätääntyneen hölmistynyt se oli. Näveriä sen enempää kuin
käsikäyttöistä, täysin sähkötöntä poraakaan ei työkalukaupoissa enää
tunneta.
Näverin tarpeen taustalla oleva ongelma juontaa tottakai Ikeasta. Horjahdin ostamaan sisustuksellisesti passelin säilytyslaatikon.
Kokoamisohjekin järkeenkäypä: neljän riman päähän ruuvataan yksi pääty,
sivut ja pohja ujutetaan rimojen uriin ja sitten ruuvataan toinen pääty
kiinni.
Muuten hyvä, mutta kaikissa neljässä rimassa oli
kahden ruuvinreiän sijasta yksi ja toisesta vain häivähdys latvialaisen
massarei'ityskoneen ohjaukseksi. Vanhan mutta liian pienen näverin
avulla sain aikaiseksi kaksi reikää ruuvien mennä. Kaksi jäi uupumaan,
eikä se periaatteessa olisi mikään ongelma, mutta
formula-ykkös-tyylisellä sähköporalla en oikein hirviäisi mennä rimoja
hyrryttämään. Nelileukainen vintilä olisi paljon sopivampi, vaan minkäs teet, kuin ei sellaisia enää mistään löydä.
Itsekoottavat mööpelit alkoivat hallita kalukauppaa silloin, kun äitini
ajatukset ryhtyivät askaroimaan tuonpuoleiseen siirtymisessä. Hän
ennusti, että ennen pitkää hautaustoimistoissakin siirrytään
tee-se-itse-arkkumalleihin. Säälitteli jälkeläistään todeten, että
tulisin kyllä saamaan lootan pystyyn, mutta verhoilun kanssa voisi
minulta ompelutaidottomalta päästä itku muutenkin kuin surutyön osana.
perjantai, 28. heinäkuu 2006
Kommentit