Kävin rautakaupassa kysymässä näveriä. Nuorehkon miesmyyjän ilme olisi pitänyt kännykamaralla ikuistaa. Niin hätääntyneen hölmistynyt se oli. Näveriä sen enempää kuin käsikäyttöistä, täysin sähkötöntä poraakaan ei työkalukaupoissa enää tunneta.

Näverin tarpeen taustalla oleva ongelma juontaa tottakai Ikeasta. Horjahdin ostamaan sisustuksellisesti passelin säilytyslaatikon. Kokoamisohjekin järkeenkäypä: neljän riman päähän ruuvataan yksi pääty, sivut ja pohja ujutetaan rimojen uriin ja sitten ruuvataan toinen pääty kiinni.

Muuten hyvä, mutta kaikissa neljässä rimassa oli kahden ruuvinreiän sijasta yksi ja toisesta vain häivähdys latvialaisen massarei'ityskoneen ohjaukseksi. Vanhan mutta liian pienen näverin avulla sain aikaiseksi kaksi reikää ruuvien mennä. Kaksi jäi uupumaan, eikä se periaatteessa olisi mikään ongelma, mutta formula-ykkös-tyylisellä sähköporalla en oikein hirviäisi mennä rimoja hyrryttämään. Nelileukainen vintilä olisi paljon sopivampi, vaan minkäs teet, kuin ei sellaisia enää mistään löydä.

Itsekoottavat mööpelit alkoivat hallita kalukauppaa silloin, kun äitini ajatukset ryhtyivät askaroimaan tuonpuoleiseen siirtymisessä. Hän ennusti, että ennen pitkää hautaustoimistoissakin siirrytään tee-se-itse-arkkumalleihin. Säälitteli jälkeläistään todeten, että tulisin kyllä saamaan lootan pystyyn, mutta verhoilun kanssa voisi minulta ompelutaidottomalta päästä itku muutenkin kuin surutyön osana.