Jokaisella pitää olla jokin pahe ja pakkomielle. Minulla yksi monista on hurahtaminen kaikenkaltaisiin tieto- ja mediateknisiin vekottimiin.

Tarvinneeko sanoa, että digiboksi ilmaantui telkkarin kaveriksi niin pian kuin markkinoilla oli muutakin kuin ei-oota. Kovalevytallentava versio tietenkin heti, kun niitä oli saatavissa.  Kovalevyllinen DVD-tallennin? No totta Mooses.

Pakkomiellepuolesta sen verran, että valitsen vekottimeni aina vähemmistöporukasta, jotta haastetta olisi tarpeeksi.  Niinpä videot olivat  tietysti betaa eikä veehooässää, kunnes oli pakko antaa periksi. Ensimmäinen tietokone oli Spectrum eikä Commodore.  PC kelpasi niin kauan kun Windows 3.1. oli harvojen herkkua, mutta sitten olikin siirryttävä Macintoshiin. Välillä oli työn puolesta pakko kipristellä Windowsin kanssa, mutta loppuikäni olen Macille uskollinen. Omena päivässä pitää virukset loitolla. Pystyssä pysyy eikä syyttele laittomista toiminnoista ja heittäydy siniseksi.

Eka kännykkäni oli tietenkin NMT, liki halon kokoinen kapula. GSM tuli vasta kun NMT-verkko sai tappotuomion. Pitkään kelpasi mölötin vailla hienouksia, koska puhelin on puhelin eikä soitin eikä kamera. Valokuvaukseen on digikamera erikseen – hyvä vehje, mutta ei tietenkään koskaan silloin mukana kun tarvitsisi.

No, nyt on sitten kännykkä, joka käy kaupassa ja kiipeää puuhun. Soi ja kuvaa. Ja vaikka Nokia ei tuekaan Macintosh-maailmaa, niin sen verran fiksu Omppu on, että Bluetooth-palikka avasi yhteyden tietsikan ja puhelimen välille. Ei tarvinnut asennuslevykkeitä eikä ajureiden perään huudellut.

Enää ei tarvitse muuta kuin odotella hetkeä, jolloin liittymänvaihto toteutuu ja uusi vekotin toimii perustarkoituksesaankin eli puhe-elimenä. Videopuheluita en kuitenkaan aio soittaa ja tekstiviestejä vihaan edelleenkin.

Vekotinpaheeni ei tietenkään ole minun vikani vaan äitini syytä. Mammalla oli kaksi kiusallista pakkomiellettä. Toinen oli siivousraivohulluus: kun 20 vuotta neljä kertaa vuodessa pesettää ainoalla lapsellaan kristallikruunua ja suoristuttaa matonhapsuja lapsenlapsellaan, niin pelkästä sisäsiisteydestä ei todellakaan ole kyse. Toinen oli heti rapukauden jälkeen iskenyt joulumieli ja lahjojen ideointi. Äiti sähköisti minua monen monituista joulua: sähköveitsi, sähköinen citruspuristin, sähköinen munankeitin, you name it.

Kun sähkökapineet loppuivat kaupoista ja keksijöidensä mielikuvituksesta, mamma siirtyi etsimään kirjakaupoista mahdollisimman paksun ja siirappisen rakkausromaanin. Kovakantisena.  Pakotti lukemaan ja referoimaan ja hihitteli  hillittömästi.