Viisukommenteissa Kriisi uhkaa viedä minut albanialaiseen ravintolaan. Olen kuitenkin jo ollut sellaisessa, lähes 40 vuotta sitten.
Elettiin 1960-luvun jälkimmäistä puoliskoa, ja vierasta valuuttaa
kaivannut Albania avasi rajaansa sen verran, että Jugoslavian puolelta
saatettiin kuskata muutama bussillinen länsituristeja Shkodérin
kaupungin ihmeitä pällistelemään. Jugoslaaveilla ei ollut asiaa
Albaniaan, joten opas joutui jäämään rajalle, ja bussikuski pääsi yli
vain siksi, että muita ajomiehiä ei yksinkertaisesti ollut.
Raja-asemalla oli pakko vaihtaa tietty määrä paikallista
monopolipelirahaa. Turistit pantiin riviin pitkin bussin kylkeä ja
aseistetut rajavartijat tarkistivat, ettei miehillä ollut pulisonkeja
eikä naisilla pitkiä housuja tai minihameita. Kolme, neljä matkaajaa ei
läpäissyt syyniä ja vietti päivänsä ei-kenenkään maalla, raja-asemien
välisellä turvavyöhykkeellä.
Kun viimein päästiin liikkeelle, saimme mukaan vahvasti meikatun
albanialaisen naisoppaan, jonka propagandamylly alkoi välittömästi
jauhaa vapautuksen ja marxismi-leninismin ihanuutta. Maisemat olivat
pääosin vuoria, joiden kylkiin samaa autuutta oli iskulausein
ikuistettu. Liikennettä ei ollut sen enempää maantiellä kuin
kaupungissakaan, mitä nyt jokunen armeijan kuorma-auto.
Päivän ohjelmaan kuului vierailu kiinalaisten pystyttämässä
sähköjohtotehtaassa, kukkulalla kohoavien raunioiden ihailu kukkulan
juurelta sekä paikallinen museo, jonka ehdoton harvinaisuus oli kirja,
painettu Bostonissa 1921. Mieliinpainuvin rakennus oli mallia
Katjanokan makasiinit ennen saneerausta, kuulemma niin edistyksellinen
synnytyssairaala, että siellä oli joka mammalle oma peti. Ei tarvinnut
jakaa.
Ja sitten ravintolaan. Loistonsa päivät nähneeseen huvilatyyppiseen
kaksikerroksiseen rakennelmaan, jonka ylemmästä kerroksesta oli
jäljellä vain muutama seinä sekä huojuvien ulkoportaiden päähän jäänyt
vessa. Ruokasalissa 4-5 pöytää, valkeat liinat ja ajatonta fajanssia.
Kolmen ruokalajin ateria starttasi alkupaloilla (kuivahtanut metwurstin
siivu, kovaksikeitetyn kananmunan vihertävä puolikas sekä
juustoviipale, joka kovista reunoistaan huolimatta liki laukkasi ympäri
lautasta). Pääruoka oli gulassia, johon pääsi käsiksi
murtautumalla rohkeasti sentin paksuisen öljykerroksen läpi.
Jälkkäriksi puoliksi sulanutta jäätelöä.
Onneksi oli runsaasti leipää ja toivon mukaan puhdasta vettä.
Ateriasta olisi voinut vitsailla paljonkin, mutta pilkka juuttui
kurkkuun metwurstin mukana, kun vilkaisu ulos paljasti likaisen
ikkunaruudun takaa tusinan paikallisia, nälkiintyneen näköisiä tenavia
ihmettelemässä, minkälaisella juhla-aterialla turisteja ruokittiin.
Monopolirahoja saattoi tuhlata läheisessä matkamuistopuodissa, mutta
summasta kului vain rippunen, vaikka mukaan tarttui hopeista
filigraanityötä, mahtava puuvati, paikallinen savukeimuke, pituus 30
senttiä, sekä selänraaputin. Loppurahoja ei uskaltanut lahjoittaa edes
lapsille, koskapa moinen oli ankarasti kiellettyä. Jonkin kirjan
välissä seteleitä lienee vieläkin.
Paluumatkalla kaupungin keskustassa bussia kivitettiin.
perjantai, 19. toukokuu 2006
Kommentit