Viisukommenteissa Kriisi uhkaa viedä minut albanialaiseen ravintolaan. Olen kuitenkin jo ollut sellaisessa, lähes 40 vuotta sitten.

Elettiin 1960-luvun jälkimmäistä puoliskoa, ja vierasta valuuttaa kaivannut Albania avasi rajaansa sen verran, että Jugoslavian puolelta saatettiin kuskata muutama bussillinen länsituristeja Shkodérin  kaupungin ihmeitä pällistelemään. Jugoslaaveilla ei ollut asiaa Albaniaan, joten opas joutui jäämään rajalle, ja bussikuski pääsi yli vain siksi, että muita ajomiehiä ei yksinkertaisesti ollut.

Raja-asemalla oli pakko vaihtaa tietty määrä paikallista monopolipelirahaa. Turistit pantiin riviin pitkin bussin kylkeä ja aseistetut rajavartijat tarkistivat, ettei miehillä ollut pulisonkeja eikä naisilla pitkiä housuja tai minihameita. Kolme, neljä matkaajaa ei läpäissyt syyniä ja vietti päivänsä ei-kenenkään maalla, raja-asemien välisellä turvavyöhykkeellä.

Kun viimein päästiin liikkeelle, saimme mukaan vahvasti meikatun albanialaisen naisoppaan, jonka propagandamylly alkoi välittömästi jauhaa vapautuksen ja marxismi-leninismin ihanuutta. Maisemat olivat pääosin vuoria, joiden kylkiin samaa autuutta oli iskulausein ikuistettu. Liikennettä ei ollut sen enempää maantiellä kuin kaupungissakaan, mitä nyt jokunen armeijan kuorma-auto.

Päivän ohjelmaan kuului vierailu kiinalaisten pystyttämässä sähköjohtotehtaassa, kukkulalla kohoavien raunioiden ihailu kukkulan juurelta sekä paikallinen museo, jonka ehdoton harvinaisuus oli kirja, painettu Bostonissa 1921. Mieliinpainuvin rakennus oli mallia Katjanokan makasiinit ennen saneerausta, kuulemma niin edistyksellinen synnytyssairaala, että siellä oli joka mammalle oma peti. Ei tarvinnut jakaa.

Ja sitten ravintolaan. Loistonsa päivät nähneeseen huvilatyyppiseen kaksikerroksiseen rakennelmaan, jonka ylemmästä kerroksesta oli jäljellä vain muutama seinä sekä huojuvien ulkoportaiden päähän jäänyt vessa. Ruokasalissa 4-5 pöytää, valkeat liinat ja ajatonta fajanssia. Kolmen ruokalajin ateria starttasi alkupaloilla (kuivahtanut metwurstin siivu, kovaksikeitetyn kananmunan vihertävä puolikas sekä juustoviipale, joka kovista reunoistaan huolimatta liki laukkasi ympäri lautasta).  Pääruoka oli gulassia, johon pääsi käsiksi murtautumalla rohkeasti sentin paksuisen öljykerroksen läpi. Jälkkäriksi puoliksi sulanutta jäätelöä.

Onneksi oli runsaasti leipää ja toivon mukaan puhdasta vettä.

Ateriasta olisi voinut vitsailla paljonkin, mutta pilkka juuttui kurkkuun metwurstin mukana, kun vilkaisu ulos paljasti likaisen ikkunaruudun takaa tusinan paikallisia, nälkiintyneen näköisiä tenavia ihmettelemässä, minkälaisella juhla-aterialla turisteja ruokittiin.

Monopolirahoja saattoi tuhlata läheisessä matkamuistopuodissa, mutta summasta kului vain rippunen, vaikka mukaan tarttui hopeista filigraanityötä, mahtava puuvati, paikallinen savukeimuke, pituus 30 senttiä, sekä selänraaputin. Loppurahoja ei uskaltanut lahjoittaa edes lapsille, koskapa moinen oli ankarasti kiellettyä. Jonkin kirjan välissä seteleitä lienee vieläkin.

Paluumatkalla kaupungin keskustassa bussia kivitettiin.