Aikoinaan minua hieman ihmetytti, kun äitini iän karttuessa alkoi vieroksua telkkarin jännitysjuttuja. En ihmettele enää.

Con Airin ja Die Hardin kaltaista ränttätänttää katson vielä kevyesti aivojen tyhjennykseksi, mutta kaikki sellainen ns. hienostuneempi jännitys, jossa joku hiiviskelee kielletyissä paikoissa penkomassa arkistokaappeja taskulampun valossa, saa minut vaihtamaan kanavaa. Mitä lie kiinnijäämisen pelon myötäelämistä. Minulla oli kerran työkaveri, joka jo taustamusiikista päätteli jännityksen tiivistyvän ja pakeni sitä vessaan. Moinen vähän huvitti silloin, mutta ei huvita enää.

Katsottavien listalta ovat jääneet myös eläinlääkärijutut ja kaikki sellainen lemmikkieläimiin liittyvä tavara, josta jo etukäteen arvelen syntyvän voimattoman raivon tunteita. Luontodokumentit menevät tasan siihen asti, kun käärmeet matelevat ruutuun.

Hupaisaa on, että myötäeläminen ulottuu myös komedian puolelle. Hauskuus katoaa heti, kun huomaan, että henkilöiden vouhkaaminen alkaa minua joko nolottaa tai hävettää. Niinpä sellaiset ilmiöt kuin Pokka pitää ja Todella upeeta jäävät minulta useimmiten väliin.

Psykiatreilla voisi olla asiasta sanottavaa. Niin kuin siitäkin, että pienikin telkkariruutu saa minut, tukevasti sohvalla istuvan hömelön, voimaan pahoin heti, kun tehosteena leikitellään korkeilla paikoilla. Jos tätä softaantumistani jatkuu vielä vähän aikaa, en kohta uskalla katsoa muuta kuin Pikku Kakkosta.