Koska kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, syksy on aina alkanut minulle silloin kun koulukin. Ja koulu alkoi 1. syyskuuta.
Silloin ei tunnettu peruskoulua eikä joukko-oppia. Oli vain kirkonkylän
kansakoulu ja ensimmäisellä luokalla varmaan 40 lasta. Pojilla
oli reilusti henkselit ja villapaidat, joissa hirvet juoksivat
vasemmalta oikealle tai toisinpäin. Tytöillä oli usein esiliina ja
hiuksissa rusetti. Puolilta päivin järjestäjät kantoivat sangolla
soppaa tai puuroa luokkaan. Maitopullo ja eväsleivät piti olla omasta
takaa. Vessa oli pihan perällä ja piha niin suuri, että siellä saattoi
hiihtää isonkin lenkin kilpaa ja rakentaa useammankin lumilinnan.
Muistan vielä ensimmäisen koulupäiväni. Olin vuotta nuorempi muita
mutta en pienin. Siksipä en päässyt eturiviin istumaan, vaan toiseen
riviin ikkunan viereen. Pulpettiin, jonka musta maalipinta oli
röpelöinen niin, että paperin alle oli laitettava kirja, jotta kynän
jälki olisi ollut siistiä ja tasaista. Vierustoveriksi tuli poika, hyi
kauheeta. Pettymyksen purin kotona rankkaan kiukutteluun ja
vannotteluun, etten ikinä enää mene kouluun.
Menin kuitenkin. Paitsi sinä aamuna, kun unohduin katsomaan, miten
talon roskalaatikkoa tyhjennettiin. Koulunpiha oli tyhjä ja kaikki
sisällä, enkä kehdannut mennä myöhässä luokkaan. Palasin kotiin,
koskapa matkaa ei ollut paljon – koulunpihan aita rajautui minun
kotipihaani. Isä nappasi kädestä, talutti kouluun, koputti luokan
oveen, nosti minut kynnyksen yli ja jätti selviytymään miten parhaiten
taisin. Siitä jäi sellainen trauma, että olen aina inhonnut myöhässä
olemista.
Ensimmäisenä koulupäivänä jaettiin tavaraa kuten nykyisinkin. Aapinen,
jonka lukutaitoisena prosessoin jo ensimmäisenä iltana tavuviivoja
ihmetellen, laskuvihko ja kaunokirjoitusvihko, helmitaulu sekä
rasvaliidut, joiden rasiassa oli Porvoon kirkon kuva. Aapisen antimena
mieleeni on lähtemättömästi jäänyt värssy: Lapsi
on pipi ja vuoteessa makaa, ei saa nousta kuin aikojen takaa, otapa
lääkettä, rohtoa nauti, kohta on kaukana pipi ja tauti.
Ensimmäisestä opettajasta en muuta muista kuin sen, että hän joka
käänteessä korosti, että olin nuorin. Siitä jäi sellainen vamma, että
vuosia myöhemmin pyrin tarmokkaasti jäämään luokalle, jotta olisin
lopultakin yhtä vanha kuin muutkin ja pääsisin pingon leimasta. Hukkaan
meni hyvä yritys: ylpeys ei antanut periksi reputtaa matikan ehtoja.
Ensimmäinen aapiseni ei ole enää tallella. Väisälän matikankirjat sen sijaan ovat.
perjantai, 1. syyskuu 2006
Kommentit