Koska kuulun ns. suuriin ikäluokkiin, syksy on aina alkanut minulle silloin kun koulukin. Ja koulu alkoi 1. syyskuuta.

Silloin ei tunnettu peruskoulua eikä joukko-oppia. Oli vain kirkonkylän kansakoulu ja ensimmäisellä luokalla varmaan 40 lasta.  Pojilla oli reilusti henkselit ja villapaidat, joissa hirvet juoksivat vasemmalta oikealle tai toisinpäin. Tytöillä oli usein esiliina ja hiuksissa rusetti. Puolilta päivin järjestäjät kantoivat sangolla soppaa tai puuroa luokkaan. Maitopullo ja eväsleivät piti olla omasta takaa. Vessa oli pihan perällä ja piha niin suuri, että siellä saattoi hiihtää isonkin lenkin kilpaa ja rakentaa useammankin lumilinnan.

Muistan vielä ensimmäisen koulupäiväni. Olin vuotta nuorempi muita mutta en pienin. Siksipä en päässyt eturiviin istumaan, vaan toiseen riviin ikkunan viereen. Pulpettiin, jonka musta maalipinta oli röpelöinen niin, että paperin alle oli laitettava kirja, jotta kynän jälki olisi ollut siistiä ja tasaista. Vierustoveriksi tuli poika, hyi kauheeta. Pettymyksen purin kotona rankkaan kiukutteluun ja vannotteluun, etten ikinä enää mene kouluun.

Menin kuitenkin. Paitsi sinä aamuna, kun unohduin katsomaan, miten talon roskalaatikkoa tyhjennettiin. Koulunpiha oli tyhjä ja kaikki sisällä, enkä kehdannut mennä myöhässä luokkaan. Palasin kotiin, koskapa matkaa ei ollut paljon – koulunpihan aita rajautui minun kotipihaani. Isä nappasi kädestä, talutti kouluun, koputti luokan oveen, nosti minut kynnyksen yli ja jätti selviytymään miten parhaiten taisin. Siitä jäi sellainen trauma, että olen aina inhonnut myöhässä olemista.

Ensimmäisenä koulupäivänä jaettiin tavaraa kuten nykyisinkin. Aapinen, jonka lukutaitoisena prosessoin jo ensimmäisenä iltana tavuviivoja ihmetellen, laskuvihko ja kaunokirjoitusvihko, helmitaulu sekä rasvaliidut, joiden rasiassa oli Porvoon kirkon kuva. Aapisen antimena mieleeni on lähtemättömästi jäänyt värssy: Lapsi on pipi ja vuoteessa makaa, ei saa nousta kuin aikojen takaa, otapa lääkettä, rohtoa nauti, kohta on kaukana pipi ja tauti.

Ensimmäisestä opettajasta en muuta muista kuin sen, että hän joka käänteessä korosti, että olin nuorin. Siitä jäi sellainen vamma, että vuosia myöhemmin pyrin tarmokkaasti jäämään luokalle, jotta olisin lopultakin yhtä vanha kuin muutkin ja pääsisin pingon leimasta. Hukkaan meni hyvä yritys: ylpeys ei antanut periksi reputtaa matikan ehtoja.

Ensimmäinen aapiseni ei ole enää tallella. Väisälän matikankirjat sen sijaan ovat.