Aina ei pääse sellaisiin jäljestämiskokeisiin, joihin tulisi vain koiran kanssa paikalle ja istuskelisi sitten kilpailupäivän kaikin mukavuuksin varustetussa metsästysmajassa leikkimässä kokeen sihteerikköä, kun jälkipalveluskani Maija antaa liikuntaa Perässäjuoksijalle. Ei, ei, välillä pitää mennä metsään ulkoiluttamaan verisientä. Vaikka olisi seniorikansalainen ja melkein 160-vuotias.

Ensimmäinen 1200 metriä oli aika simppeliä puuhaa. Ei satanut eikä ollut hirvikärpäsiä. Sinisiä kreppejä pitkin loikin ensin rundan kertaalleen ja laitoin uusia kreppejä mutta kilpailijan kannalta näkymättömiin. Ja sitten uusi kierros vedellen narussa veri-Fifiä, aina välillä lorautellen sienelle lisää hurmetta pullosta, potkiskellen maata markkeeraamaan haavoittuneen hirvieläimen makauksia ja poistaen näkyvät krepit.

Siellä meni mummo varvikossa vihellellen ja aina välillä äänekkäästi vaatien, jotta "mä haluun pois näistä perkeleen suopursuista". Jotain meluahan oli pidettävä, ettei hirveksi luultaisi.

Suossa kävin polvillani vain kerran, joten olin kohtuullisen kuiva, kun lähdin verittämään toista kilpailujälkeä. Matkaa "vain" 900 metriä ja mukana Aloittelija, joka piti vihkimän lajin saloihin. Yhdellä kiekalla asia hoidettaisiin, kun Aloittelija hoitaisi kreppipuolen ja minä ulkoiluttaisin Fifiä.

700 metriä meni vallan hienosti. Sitten yö putosi ylle kuin musta jätesäkki. Jos ette tiedä mitä pelottava pimeys on, niin menkää pilvisenä lokakuisena iltana seitsemän kieppeissä suomalaiseen korpeen. 15 vuotta sitten olisin varmaan viritellyt niin laavun kuin rakovalkeankin ja huutanut apua ääneni käheäksi, mutta nyt pimeydestä pääsi pois huutamalla kännykän kanssa otsalampullisen koetoimitsijan apua.

Säkkipimeässä olisi ollut kohtuullisen mukavakin odotella se puolituntinen, mikä valon saapumiseen meni. Mutta kun oltiin niillä seuduin, missä runsas viikko sitten kaksi karhua oli päästetty päiviltä ja kolmannen epäiltiin etsivän talvipesää samoilta nurkilta... Karhu mainittiin kyllä ääneen, mutta puheenaihe vaihdettiin äkkiä mielikuvaan, jossa soittaisimme 112:een, pyytäisimme paikantamaan kännykän ja noutamaan daamit pois saloilta helikopterilla. Mukana tulisi salskea pelastusmies, jonka kainalossa meidät nostettaisiin köydellä kopteriin karhun jo näykkiessä saappaanpohjia.

No, ei tullut helikoperia. Eikä kontiota. Korvesta päästiin pois kinttuja katkomatta eikä kilpailujälkikään mennyt pilalle. Seuraavana päivänä jälkipalveluskani Maija teki omalla jäljellään sen mitä pitikin, vaikka vauhti oli vain puolet entisestään ja viimeinen sata metriä piti tulla kolmella jalalla, kun päkiä oli vereslihalla.

997174.jpg

Ruhtinaalliseksi palkinnoksi uurastuksestaan Maija sai ensin maasturi- ja sitten bussikyydin Kalajoelle, missä sukulaiskoirat ottivat sivistyneesti vastaan, neljä pentua eivät pahemmin raadelleet ja missä typerä kuivamuona höystettiin karjalanpaistilla. Päkiä teipattuna pääsi vielä juoksemaan aivan uudessa maastossa eli särkkähiekalla ja retkeilijöiden mukavuudeksi rakennetuilla lautapoluilla. Kun alueelta vielä löytyi grillipaikka ja grillipaikalta hylättyä makkaraakin, paikka oli citykoiran mielestä aivan jees.

997171.jpg