Tähän aikaan tammikuusta paristakin paikkaa joutilaisuuskorvausta saavan on vaivauduttava verokarhun juttusille. Kynnykseksi muodostuu kuva lohduttomasta jonosta talvipomppaan sonnustautuneita, työn uurtamin kasvoin ja mitään näkemättömin silmin kärsivällisesti odottavia veronmaksajia. Semmoisessa porukassa joutilaisuudestaan täysin siemauksin nauttiva seniorikansalainen saattaisi huonommalla itsetunnolla kokea itsensä ylipirteäksi sosiaalipummiksi. Kivittävät vielä ja päälle syljeksivät.

Vaan ei auta. Mentävä on.

Sen harvan kerran, kun reserviläinen viitsii mihinkään lähteä, hoidetaan samalla reissulla monta asiaa. Kunnon ostosvankkureiden kanssa ensin koiranruokakauppaan ja 11 kilon kanssa sitten sinne verokarhun reviirille. Just joo, 20 ihmistä jonossa ennen minua.

Takki pois ja vankkureihin, kynä esiin ja kaupunkilehden sudokuja ratkomaan – samalla miettien ehtisikö odotusaikana käväistä ruokapuodissa evästä hakemassa.

Ei ehtisi. Ensimmäinen helppo sudoku ei ehtinyt edes valmiiksi, kun jonotustauluun jo napsahti oma numero. Kohtelias virkailija, malttoi kuunnella, ymmärsi mitä sanottiin. Naputteli konetta, mistä lähtivät asianmukaiset verokirjat korvauksen maksajille ja kopio proopuskoista kotiosoitteeseen. Toivotti hyvää vuoden jatkoa.

Veroprosentin pienentymisestä onnellisena ynnä informoituna korvauksiin tulleesta korotuksesta rullasin ostosvankkurini hyökkäysvaunun tavoin sinne ruokakauppaan, missä tuhlasin kuuden päiväkorvauksen korotukset graavisuolattuun loheen. Kolme viipaletta. Moisen tuhlaamisen vastapainoksi pääsin kuitenkin vielä menolipulla paluumatkallekin, sen verran nopsa reissu oli kokonaisuudessaan.

Homma hoidettu.